Isä Cadorésta dominikaanien uusi yleisesimies
Posted on | September 7, 2010 | Comments Off
Dominikaanien yleiskapituli valitsi pyhän Dominicuksen 86. seuraajan. Saarnaajaveljien uusi yleisesimies on isä Bruno Cadoré OP, Ranskan provinssin provinsiaali.
Pyhän Dominicuksen perustaman Saarnaajien sääntökunnan yleiskapituli valitsi sunnuntaina 5. syyskuuta isä Bruno Cadorén uudeksi yleisesimieheksi. Hänen toimikautensa kestää yhdeksän vuotta. Edellinen yleisesimies oli argentiinalainen isä Carlos Azpiros Costa. Ennen häntä dominikaaneja johti englantilainen isä Timothy Radcliffe, joka on tullut kuuluisaksi monista kirjoistaan. Molemmat tekivät tekivät visitaatiomatkan myös Helsinkiin. Ennen Radcliffea dominikaanien yleisesimiehenä oli irlantilainen isä Damian Byrne, jolle neljä maallikkodominikaania antoi ensimmäisen lupauksensa Studium Catholicumissa 1992. Häntä ennen yleisesimiehenä oli ranskalainen isä Vincent Couesnongle 1974-1983.
Dominikaanien yleiskapituli on parhaillaan koolla Roomassa. Kapituliin osallistuu 127 dominikaaniveljeä kaikista maanosista. Koolla ovat kaikkien provinssien johtajat eli provinsiaalit sekä demokraattisesti valitut edustajat kaikista provinsseista ja muutamista vikariaateista. Yleiskapituli on saarnaajien sääntökunnan ylin päättävä elin, joka työskentelee kaksi viikkoa sääntökunnan työn suurien linjojen parissa. Yleisesimiehen tehtävä on panna toimeen yleiskapitulin päätökset.
Isä Bruno Cadoré, 56, toimi dominikaanien Ranskan provinssin provinsiaalina viimeiset yhdeksän vuotta. Sitä ennen hän oli mm. Lillen opintoluostarissa vastuussa nuorten dominikaanien koulutuksesta ja kasvatuksesta. Ennen dominikaaniksi tuloaan Bruno Cadoré oli valmistunut lääketieteen tohtoriksi. Sääntökunnassa olonsa alussa hän asui kaksi vuotta Haitissa ennen teologisia opintojaan. Hän väitteli teologian tohtoriksi Lillen katolisessa yliopistossa, erikoistuen biolääketieteen etiikkaan. Lillessä hän myös johti lääketieteen etiikan keskusta. Ranskan provinsiaaliksi hänet valittiin 2002.
Isä Bruno Cadorén ollessa Lillen opintoluostarin johtaja sääntökuntaan liittyi siellä paljon nuoria miehiä. Pariisin provinsiaalina Cadoré työskenteli dominikaanisääntökunnan työn kehittämiseksi sekä Kongossa että Pohjoismaissa, jotka kuuluvat Pariisin provinssiin. Uusi yleisesimies on vieraillut monesti Helsingissä, esimerkiksi Studium Catholicumin vihkiäisissä 2008. Myös Irak ja Kairo kuuluvat tähän provinssiin.
KATT/www.dominicains.fr
Paavi Englantiin ja Skotlantiin
Posted on | September 1, 2010 | Comments Off
Paavi Benedictus XVI tekee 16.-19. syyskuuta apostolisen vierailun Yhdistyneeseen Kuningaskuntaan. Matkan aikana hän julistaa autuaaksi kardinaali John Henry Newmanin sekä tapaa yhteiskunnan ja eri uskontojen edustajia. Lehdistön kiinnostuksen kohteena ovat eritoten pyhän isän ja anglikaanisen yhteisön edustajien väliset tapaamiset.
KATT/VIS/CNS
Vierailun ohjelmaan voi tutustua Vatikaanin verkkosivuilla.
Vatikaani hyväksyi ruotsinkielisen messukirjan uuden käännöksen
Posted on | September 1, 2010 | Comments Off
Elokuun alussa Tukholman katolinen hiippakunta sai tietää, että Vatikaanin liturgiakongregaatio oli hyväksynyt hiippakunnan 2000-luvulla ruotsiksi tekemän käännöksen katolisesta messusta.
Uusi käännös käsittää ensinnäkin papin messussa lukemat tekstit sekä pienet muutokset uskontunnustukseen ja synnintunnustukseen.
Liturgiakongregaatio teki myös joitakin pieniä muutoksia evankeliumiteksteihin sekä psalmiteksteihin. Esimerkiksi tästä lähtien Joh. 1:14 kuuluu: ”Ordet blev kött” (Sana tuli lihaksi), kun kohta aikaisemmin kuului ”Ordet blev människa” (Sana tuli ihmiseksi). Samoin Joh. 19:5, joka aiemmin kuului ”Där är mannen” pitää nyt olla ”Där är människan”, latinaksi ”Ecce homo” (Katso: ihminen).
Perustekstinä pysyy edelleen ekumeeninen raamatunkäännös Bibel 2000.
Kaikkein kiistanalaisin kysymys on koskenut sitä, pitääkö Tukholman katolisen hiippakunnan hyväksyä ja ottaa käyttöön se uusi Isä meidän -rukouksen käännös, jonka jotkin kristilliset yhteisöt Ruotsissa ovat ottaneet käyttöön.
”Isä meidän -rukous pysyy entisellään, siitä olemme saaneet määräyksen”, sanoo isä Anders Piltz OP, joka on Tukholman katolisen hiippakunnan liturgisen toimikunnan puheenjohtaja. Toimikunta vastaa liturgisista käännöksistä ja liturgisten kirjojen painattamisesta hiippakunnalle. ”Isä meidän -rukous pysyy sellaisena kuin me ja meidän vanhempamme ja isovanhempamme ovat sen vuorollaan oppineet.”
Uuden käännöksen hyväksyminen tarkoittaa, että Ruotsin katolilaiset saavat uuden Messukirjan ja uuden laitoksen hiippakunnan laulukirjasta, Ceciliasta, joka on saanut nimensä musiikin suojeluspyhimyksen mukaan. Tämä tapahtuu aikaisintaan keväällä 2012. Uusi Cecilia sisältää lauluja, messun järjestyksen, valittuja osia muista sakramenteista sekä sunnuntaiden lukukappaleet ja vuoropsalmien kertosäkeet.
Käännöstyö on kestänyt koko 2000-luvun. Monet luulivat, että työ olisi tullut valmiiksi vuonna 2005, mutta Vatikaani vaati korjauksia.
”Näin jälkeenpäin voidaan ajatella, että tekstin viivästyminen ei tehnyt sitä huonommaksi”, sanoo isä Anders Piltz. ”Nyt voimme luottaa siihen, että käännös kestää vähintään kolmekymmentä vuotta ja sitten lapsemme voivat tehdä uuden, jos viitsivät nähdä sen vaivan.”
KATT/katolskakyrkan.se
Ekumeeninen patriarkka kunniatohtoriksi
Posted on | September 1, 2010 | Comments Off
Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka arkkipiispa Bartolomeos on saanut kunniatohtorin arvonimen Lublinin katoliselta Johannes Paavali II:n yliopistolta. Arvonimen myöntämisen perusteena mainitaan patriarkan ansiot kristittyjen ykseyden edistämisessä sekä vuoropuhelussa toisten uskontojen kanssa.
Yliopiston kanslerin, Lublinin arkkipiispan Josef Zycinskin mukaan patriarkka Bartolomeos on ”rauhan ja sovituksen opettaja”, joka puolustaa uskonnonvapautta, ihmisoikeuksia ja ympäristön säilyttämistä.
Kunniatohtorin arvonimen myöntäminen päätti samalla patriarkka Bartolomeoksen viisipäiväisen Puolan vierailun.
KATT/Kath.net
Kesä toi muutoksia papistossa
Posted on | September 1, 2010 | Comments Off
Kesän aikana hiippakunnan papistossa on tapahtunut joitakin muutoksia. Menetyksinä voidaan pitää sitä, että pitkään Suomessa toiminut kirkkoherra Paolo Berti sekä lyhyemmän aikaa maassamme ollut isä Brian Bricker OP ovat lähteneet pois Suomesta. Isä Berti palasi kotimaahansa Italiaan, ja isä Brickerin tuleva työkenttä on Etelä-Afrikassa.
Isä Bertin lähdön seurauksena Oulussa kappalaisena työskennellyt isä Krystian Kalinowski on nimitetty Jyväskylän seurakunnan vt. kirkkoherraksi ja Pyhän Henrikin katedraalin kappalainen, isä Donbosco Thomas on puolestaan saanut siirron kappalaiseksi Ouluun.
Isä Oscar Sinchi jatkaa kappalaisena Jyväskylässä. Oulun seurakunnan nykyinen kirkkoherra Melvin Llabanes saattaa myös joutua palaamaan kotihiippakuntaansa Australian Perthiin.
Pappisvihkimys lokakuussa
Tänä syksynä, lokakuun 2. päivänä, vihitään toisaalta diakoni Marco Pasinato papiksi Oulussa. Hiippakunnalla on Redemptoris Mater -lähetysseminaarin pappiskandidaattien lisäksi muutama tavallinenkin seminaristi.
KATT
”Tänään vietämme myös oman tulevaisuutemme juhlaa”
Posted on | September 1, 2010 | Comments Off
Piispamme saarna Neitsyt Marian taivaaseen ottamisen juhlassa Stella Mariksessa 14.8.2010.
Rakkaat kristityt,
Kun paavi Pius XII vuonna 1950 julisti dogmin siitä, että Jumala on ottanut Neitsyt Marian ruumiineen ja sieluineen taivaan kirkkauteen, niin paavi ei tuonut esiin mitään uutta. Hän antoi pikemminkin vain vahvistuksen kirkon opille, johon jo aina oli kirkossa uskottu. Paavi oli ennen dogmin julistamista tiedustellut laajalti sekä paimenten että myös maallikkojen mielipidettä ja vakaumusta ja saanut sitä kautta varmuuden koko kirkon yksimielisyydestä siitä, että Herran Äiti on Jumalan luona autuudessa.
Tätä uskoa vahvistaa myös kirkon pitkä ja yhtenäinen traditio. Sitä tukee se tosiseikka, ettei Neitsyt Marian hautaa kohtaan ole koskaan tunnettu juurikaan mielenkiintoa eikä sen sijainnista ole tietoa. Myöskään hänen ruumiinsa reliikkejä ei ole olemassa.
Lisäksi kirkon alkuajoista lähtien on pyydetty Jumalanäidin esirukouksia, mikä viittaa siihen, että on uskottu siihen, että hän on kokonaan Jumalan luona.
Tätä uskoa tunnustaa myös itäinen kristikunta. Monet tämänpäiväisen juhlan aihetta esittävät kuvat ja ikonit sekä idässä että lännessä todistavat Jumalan pelastavasta rakkaudesta – siitä että hän ottaa Ylösnousseen Poikansa Äidin taivaaseen. Mutta mitä tämän juhlapäivän vietto merkitsee meille, meidän elämällemme?
Taivaan kirkkaudessa nyt ikuisesti elävä Neitsyt Maria merkitsee meille ensinnä sitä, että meillä voi olla myös elävä suhde häneen. Me saamme pitää häntä jopa yhteisenä äitinämme, sillä ristiinnaulittu Herramme antoi oman äitinsä Marian äidiksi rakkaalle opetuslapselleen Johannekselle, joka ristin juurella seisten edustaa kaikkia Jeesusta seuraavia ja rakastavia opetuslapsia, siis meitä kristittyjä. Neitsyt Maria on äiti, jonka puoleen myös me ikään kuin hänen ottolapsinaan saamme rukouksessa kääntyä ja pyytää hänen esirukouksiaan.
Erityisen lähellä Mariaa ovat ne, jotka pelkäävät Jumalaa ja palvelevat häntä, pienet, nöyrät ja nälkäiset ihmiset, joita hän ylistää kiitosvirressään, Magnificatissa, autuaiksi. Hän rukoilee äidillisessä huolenpidossaan kaikkien niiden puolesta, jotka hädässään ja huolissaan kääntyvät hänen puoleensa.
Lukemattomien katolilaisten vakaumus ja kokemus todistavat, että pyhä Maria kuulee jokaisen hartaan pyynnön ja vastaa ja auttaa – joskus ihmeellisellä tavalla.
Toiseksi tämänpäiväinen juhla merkitsee meille sitä, että Maria näyttää meille suuntaa omalla esimerkillään. Neitsyt Maria on herkkä kuulemaan ja valmis myötätuntoisena auttamaan jokaista ahdistunutta ihmistä, koska hän itsekin elämässään sai kokea monia koettelemuksia ja kärsimyksiä. Hänen viimeinen suuri tuskansa oli seistä kuolevan Poikansa ristin juurella. Tuolloin, ja kaikissa elämänsä vaiheissa, hän kuitenkin luotti Jumalaan ja pysyi uskollisena kerran antamalleen lupaukselle: “Minä olen Herran palvelijatar, tapahtukoon minulle sanasi mukaan.”
Äitinä hän vaali Poikaansa ja kantoi huolta hänestä syntymästä ristille asti. Mutta hän sai kokea myös Poikansa Kristuksen nousseen kuolleista ja kuoltuaan itse hänet lopuksi otettiin taivaan kirkkauteen.
Maria on meille suurena esikuvana. Sillä samoin kuin Marian, meidänkin tulee kuulla Jumalan kutsua omassa elämässämme ja myöntyä Jumalan meille antamalle tehtävälle ja elää sen mukaisesti, uskollisesti ja kestävästi – mitä elämässä tapahtuneekin. Ja näin meillekin – kuten Marialle – elämän lopussa Jumalan rakkauden tähden avautuu taivas, jossa meillä on ykseys Jumalan ja kaikkien pyhien kanssa.
Tämänpäiväinen juhla osoittaa meille, että ikuinen päämäärä voidaan saavuttaa. Sillä Neitsyt Maria, tuo konkreettinen ihminen, kaikista kunnianimistään huolimatta yksi meistä, on jo saavuttanut sen. Marian kohdalla on täyttynyt jo se, mitä tarkoitamme uskolla ylösnousemukseen.
Apostoli Paavali luonnehtii tuota uskoa seuraavasti: “Kristus on herätetty kuolleista, esikoisena niiden joukosta jotka ovat kuolleet. Kun kerran kuolema sai alkunsa ihmisestä, samoin kuolleiden ylösnousemus on alkanut ihmisestä. Sillä niin kuin kaikki ihmiset Aadamista osallisina kuolevat, niin myös kaikki Kristuksesta osallisina tehdään eläviksi.” (1 Kor. 15:20-22)
Näin Neitsyt Marian taivaaseen ottamisen juhla merkitsee meille ennen muuta sitä, että vietämme silloin myös oman tulevaisuutemme juhlaa. Me ihmiset, jotka koostumme ruumiista ja sielusta, saamme jo nyt viettää omaa ikuisuuttamme. Aamen.
+ Teemu Sippo SCJ
Helsingin piispa
Saarna hiippakuntajuhlassa Stella Mariksessa 14.8.2010.
Äiti Teresan syntymästä 100 vuotta
Posted on | September 1, 2010 | Comments Off
Autuaan Teresa Kalkuttalaisen syntymästä on juuri tullut kuluneeksi 100 vuotta. Kalkutan äiti Teresana tunnettu hyväntekijä on laupeudentyöllään koskettanut monen sairaan, kärsivän ja epäuskoisen sydäntä ja tarjonnut heille toivoa ja lohdutusta. Seuraavan tekstin on kirjoittanut rakkauden lähetyssisarten Suomen yhteisön ylisisar Ann Marie. Se luettiin äiti Teresan muistojuhlassa Espoossa 26.8.
Rakkaat ystävät
Tänään kun olemme kokoontuneet viettämään rakkaan äiti Teresan syntymän 100-vuotispäivää, me ylennämme sydämemme Jumalan puoleen kiittäen ja ylistäen häntä siitä elämän lahjasta, jonka äiti Teresa sai. Hänen elämänsä oli täynnä rakkautta ja se täytti tehtävänsä, joka oli säteillä Jumalan valoa maailmaan. Hänen elämänsä oli todella ”jotakin kaunista Jumalalle”.
Rakas äitimme Teresa syntyi perjantaina 26. elokuuta 1910 Skopjessa Makedoniassa. Hänen vanhempansa olivat albanialaiset Nikola ja Drana Bojaxhiu ja hänen oma nimensä oli alkujaan Agnes Gonxha Bojaxhiu.
Autuaan Teresa Kalkuttalaisen syntymän satavuotisjuhlan viettäminen on sopiva hetki syventää ja uudistaa ja rikastuttaa hengellisyyttämme, sillä äiti Teresalle usko oli hänen elämänsä perusta, toivo oli sen käyttövoima ja rakkaus sen päämäärä.
Se perustui syvän ja järkkymättömän uskon varaan, koska autuas Teresa oli alusta asti vakuuttunut siitä, että hänen työnsä köyhien kanssa oli Jumalan työtä ja että se mitä hän teki jonkun ihmisen hyväksi, hän teki Jumalalle. Se perustui uskoon, että nälkäisiä ruokkiessaan hän ruokki Jumalaa, janoisille juotavaa antaessaan hän sammutti Jumalan janoa, alastomia vaatettaessaan hän puki arvokkuudella Jumalaa, antaessaan kodittomille kodin hän antoi suojan Jumalalle, sairaiden luona käydessään hän vieraili Jumalan luona, vanhoissa ja yksinäisissä, spitaalisissa ja aids-potilaissa ja kaikenlaisissa vangeissa hän kohtasi Jumalan ja oli heissä hänen ystävänsä ja lohduttajansa.
Autuaalle Teresa Kalkuttalaiselle jokainen ihminen oli Jumalan lapsi, jota kuului kunnioittaa ja rakastaa yhtä paljon kuin Jumalaa. Jokainen ihminen on Jumalan rakkauden ruumiillistuma riippumatta siitä, mistä hän tulee tai mihin uskontoon hän kuuluu. Ihonväri ja isänmaa ovat sivuseikka, oleellista on yhteinen veljeytemme, joka perustuu siihen, että Jumala on meidän yhteinen isämme. Aivan kuten sananlasku sanoo: lehmät ovat erivärisiä mutta niiden maito on aina valkoista. Äiti Teresalle ei ollut olemassa kastieroja tai eroa ihonvärin, uskonnon tai kansallisuuden perusteella.
Autuas Teresa lähti kotoaan 18-vuotiaana eroten äidistään, sisarestaan ja veljestään ja matkusti Irlantiin liittyäkseen Dublinin Rathfarnhamissa Loreton sisarten sääntökuntaan vuonna 1928. Siellä hän otti nimekseen Teresa. Hänet lähetettiin erään toisen sisaren kanssa Intiaan marraskuun 29. päivänä samana vuonna. He tulivat perille Kalkuttaan seuraavan vuoden loppiaisena. Siellä Teresa toimi opettajana Loreton sisarten ylläpitamässä bengalinkielisten lasten koulussa. Hän juurtui ja alkoi tuottaa hedelmää tuossa monien vastakohtaisuuksien kaupungissa, josta oli tullut inhimillisen kurjuuden tyyssija varsinkin Intian itsenäisyyteen tähtäävien taistelujen ja uskonnollisen jakautumisen tähden. Maan jakautuminen Intiaksi ja Pakistaniksi juuri uskontojen perusteella ja Intian itsenäistymistä 1947 seuranneet hirveät vaiheet lisäsivät kurjuutta. Miljoonat pakolaiset tulvivat ylikansoitettuun Kalkuttaan ja valloittivat jokaisen mahdollisen tyhjän tilan, kaupungin katukäytäviä ja pihoja myöten.
Inhimillinen kurjuus tiivistyi Kalkuttaan, se oli kaoottinen ja levoton suurkaupunki. Tällaisen kaupungin Jumala antoi äiti Teresalle, jotta hän muuttaisi sitä rakkaudellaan ja palvelemisellaan, minkä hän sitten teki niin täysin ja uskollisesti. Äiti Teresa lähti Loreton sisarten konventista ja avasi ensimmäisen slummissa toimivan koulun Kalkutan Motihjeelissa joulukuun 21. päivänä vuonna 1948. Myöhemmin Jumala näytti hänelle uusia Kalkutan kaltaisia paikkoja ja toisenlaisia vaikeita paikkoja eri puolilla maailmaa.
Äiti Teresalla oli tapana sanoa: ”Nykyajan pahin sairaus ei ole spitaali tai tuberkuloosi eikä edes aids, vaan tunne siitä, ettei kukaan tarvitse, kukaan ei välitä, kaikki hylkäävät.” Niinpä äiti Teresa sanoi: ”Kalkutta on kaikkialla, jos vain on silmät nähdä se.” Ja hän muistuttaa meille, että Kalkutta vai olla jopa kodeissamme, jos vain meillä on silmät nähdä ja sydän vastata, niin kuin hän vastasi, seuraten Jumalan kutsua. Jumalan kutsu on annettu vapaasti ja meillä on vapaus vastata siihen. Jos me opimme kasvavassa määrin palvelemaan kokosydämisesti ja vapaasti oman perheemme jäseniä, laskematta mitä se meille maksaa ja odottamatta palkkaa siitä, perheistämme tulee kotikirkkoja Jumalalle.
Rakas äitimme Teresa jätti tämän maailman ja lähti taivaalliseen kotiinsa syyskuun 5. päivänä 1997.
Nykyään hänen perustamaansa Rakkauden lähetyssisarten ja -veljien sääntökuntaan kuuluu noin 5400 sisarta ja 200 pappia ja veljeä, jotka työskentelevät kaikkialla maailmassa yhteensä 760 talossa 134 maassa.
Kiitämme jokaista teistä, jotka otatte osaa tähän rakkaan äiti Teresan 100-vuotijuhlan viettoon. Pyydämme hänen esirukouksiaan teistä jokaiselle, että saisitte osaksenne monia armolahjoja ja siunauksia Jumalalta, joka rakastaa meitä.
Siunatkoon Jumala teitä kaikkia.
Sisar Ann Marie MC
[Näin tervehtii meitä Rakkauden lähetyssisar Ann Marie, joka johtaa Kruununhaassa olevaa Helsingin yhteisöä.]
(Fides 09/2010)
Fides 09/2010 Caritas in veritate
Posted on | September 1, 2010 | Comments Off
Vuosi sitten ilmestyi paavimme Benedictuksen kolmas kiertokirje nimeltään Caritas in veritate eli suomeksi Rakkaus totuudessa. Tavallaan tämä ensyklika täydentää hänen ensimmäistä kiertokirjettään, joka oli nimeltään Deus caritas est eli Jumala on rakkaus. Uuden kiertokirjeen suomenkielinen laitos on vielä tänä vuonna saatavissa tiedotuskeskuksemme julkaisemana. Nyt paavi käsittelee Jumalan rakkauden globaaleja ulottuvuuksia, eli miten meidän ajassamme olisi rakennettava oikeudenmukaista ja rauhallista maailmaa evankeliumin hengessä.
Totuus, että Jumala on luonut jokaisen ihmisen ainutlaatuiseksi persoonaksi – omaksi kuvakseen, on antanut oikean sisällön ihmisen kutsumukselle elää rakkaudessa Jumalaan, lähimmäiseensä ja oman itseensä. Tämä kutsumus on lahja. Jumala on antanut tämän lahjan meille tehdäkseen meidät kykeneviksi elämään henkilökohtaisessa suhteessa häneen ja rakentamaan hänen kanssaan myös hyviä suhteita lähimmäisiimme esim. ystävyydessä, avioliitto- ja perhe-elämässä ja muiden läheisyydessämme elävien ihmisten kanssa.
Tämä lähimmäisen rakastaminen on kiertokirjeen mukaan rakkauden mikroulottuvuus, kun sen sijaan rakkauden makroulottuvuus koskee kansojen laajoja valtiollisia ja yhteiskunnallisia, taloudellisia ja poliittisia oloja sekä maitten kansainvälisiä yhteyksiä ja järjestöjä. Juuri tästä makroulottuvuudesta on kysymys Caritas in veritate -kirjeessä.
Kiertokirjeen aihepiiri on niin rikas, että siitä on tullut arvokas opaskirja paitsi piispoille ja teologeille, myös poliitikolle ja kansanedustajalle, Euroopan Unionin parlamentaarikolle ja jopa Yhdistyneitten kansakuntien kokouksen jäsenelle. Ainakin olisi toivottavaa, että se pääsisi niiden käsiin, joilla on poliittista arvovaltaa ja jotka pystyvät vaikuttamaan kansojen kehitykseen tulevaisuudessa.
Caritas in veritate -kiertokirjeen punainen lanka on maailman kaikinpuolinen kehitys.
Johdannossaan paavi pohdiskelee kirjeen otsikkoa perusteellisesti. Mitä merkitsee rakkaus totuudessa? Otsikko oli huolellisesti valittu ja Raamatusta otettu (Joh. 8:22; 1 Kor.13:6; Joh.14:6; Matt 22:36-40).
Paavi ei ole tahtonut käsitellä nyt kuten aikaisemmin rakkautta osana totuudessa elämisestä, vaan totuuden osuutta kristillisen rakkauden ymmärtämisessä. Meidän kristittyjen on tehtävä Jumalan totuus uskottavaksi maailmassa rakkaudenteoillamme, toiminnassamme ja järjestelyissämme.
Vasta silloin Jumalan rakkauden talous toimii ja elävöittää kansojen elämää, kun Jumalan ilmoittama totuus valaisee ihmiskuntaa, ruumiillistuu maailmassa ja tulee näkyväksi yhteiskunta-, valtio- ja kuntaelämän kaikilla tasolla ja alueilla. Silloin rakkaus lopettaa ihmisten ja kansojen ahneuden ja itsekkyyden pahat juonet, tuhoisat sodat ja etniset puhdistukset. Silloin se synnyttää kaikkialla maailmassa todellista vapautta, pysyvää rauhaa ja oikeudenmukaisesti jaettua kaikinpuolista hyvinvointia.
Nykyisin jokaisella ihmisellä on omia totuuksia ja rakkauden normeja. Paavi kirjoitti olevansa hyvin tietoinen nykyisestä rakkauden käsityksen vääristelystä ja siitä, miten rakkauden varsinainen merkitys on hämärtynyt ellei kokonaan väärin ymmärretty. Tosi rakkauden vaatimukset unohdetaan helposti tai niitä ei pidetä tärkeinä ihmiskunnan omalletunnolle ja vastuuntunnolle. Sitä vastoin meidän on palveltava ihmiskuntaa Jumalan ehdoilla, hänen pyyteettömän rakkautensa ja armeliaisuutensa hengessä.
Tällöin paavi ei vaadi vaatimistaan ihmisiltä ja kansojen johtajilta ehdotonta kuuliaisuutta kirjeessään esittämilleen ajatuksille ylhäältä saamallaan arvovallalla. Pikemminkin hän vetoaa Vapahtajan tavoin vilpittömästi Jumalan nimessä ihmisten hyvään tahtoon. Muistuttaessaan evankeliumin keskeisistä ajatuksista hän toivoo, että nämä antaisivat hyviä virikkeitä maailman suurien ongelmien ratkaisemiseen. Samalla hän kutsuu myös parannuksen tekoihin toivoen, että maailman vaikutusvaltaiset ihmiset ja johtoelimet käyttäisivät hänen antamaansa hyvää siementä tehdessään tulevaisuudessa päätöksiä maailman rauhan ja yleisen hyvän edistämiseksi. Tällä tavoin paavi apostoli Pietarin seuraajana pyrkii vahvistamaan meidän uskoamme ja herättämään myös muissa ihmisissä uskoa Jumalan ilosanomaan.
Kiertokirje Caritas in veritate siis korostaa sitä, että ilman oikeaa käsitystä Jumalan ilmoittamasta totuudesta ei kannata puhua rakkaudesta. Jumalan totuus on meidän uskomme aarre. Tämä uskon lahja täydentää sen, mitä ihmisjärki syystä tai toisesta ei ole vielä saanut selville tai minkä ihmiset ovat unohtaneet. Eihän ole olemassa kahta erilaista elämän totuutta. Ihmisjärki ja uskontaju ammentavat samasta totuuden lähteestä. Samoin Jumalan rakkauden lahja myös pyhittää, syventää ja täydentää kaiken sen, mikä suuressa makromaailmassa on vielä jäänyt oivaltamatta ja kehittämättä inhimillisen rajoittuneisuuden takia tai mikä on heikentynyt maailmassa ihmisten syntien ja niiden pahojen seurausten tähden, jotka aiheuttavat ja ylläpitävät monia niin sanottuja pahoja ja syntisiä struktuureja valtioiden taloudessa ja kansojen sosiaalisessa ja yhteiskunnallisessa tilanteessa.
Kiertokirjeensä lopussa paavi toteaa, että globalisointi itsessään ei ole hyvää tai pahaa. Kaikki riippuu siitä, miten me ihmiset sen toteutamme. Me emme saa tulla sen uhreiksi, vaan meidän on muokattava tätä ilmiötä ihmiskunnan hyväksi suhtautumalla siihen ennakkoluulottomasti ja järkevästi Jumalan meille lahjoittaman rakkauden ja totuuden hengessä.
isä Frans Voss SCJ
Fides 09/2010: Katolisen ajan henki
Posted on | September 1, 2010 | Comments Off
Katolilaiseksi syntyminen — tarkoitan siis kastamista katoliseen uskoon — on suuri siunaus ja armolahja Jumalalta ja valtavan tärkeä hyvä teko niiltä, jotka tuohon mullistavaan tapahtumaan ovat vaikuttaneet.
Sama pätee myös siihen, kun aikuinen löytää tiensä kirkon täyteen yhteyteen, jossa uskonelämän tukena ovat kaikki sakramentit, varsinkin eukaristia, ja kirkon opetusvirka kaikessa laajuudessaan.
Osaammeko koskaan kylliksi tuntea kiitollisuutta siitä, että olemme katolilaisia? Mitä katolisuus meille todella merkitsee täällä Suomessa, jossa kirkkomme on pieni ja hiippakuntamme pirstaleinen? Onko sillä jotakin sellaista annettavaa, josta vaikeuksista huolimatta mieluummin pidämme kiinni kuin luovumme?
Uskaltaisin vastata: kyllä on. Ei se ole sitä, että seurakuntaelämämme olisi kovin rikasta ja monipuolista. Ei se ole sitäkään, että katolisuus näyttäytyisi maassamme erityisen monipuolisena ja aina houkuttelevana. Eikä sitäkään, että liturgiamme olisi loistokasta, yhteisömme tiivis ja uskossaan erityisen vahva.
Ehkäpä suomalaiseen katolisuuteen kuuluu aimo annos sitä haurautta, joka pienen ja köyhän kirkon elämää aina leimaa. Sitä, ettei mikään ole suurta, ettei mikään sittenkään ole täysin itsestään selvää ja varmaa. Sitä, ettei kristillinen elämä täällä täytäkään kaikkia hetkiämme ja päiviämme.
Ehkäpä katolilaisena elämisen voima Suomessa on juuri siinä, että yhteisön pienuus vaatii meiltä tuon yhteisön jäseninä suuria tekoja. Se kutsuu meitä keskimääräistä suurempaan vastuuseen kirkostamme ja myös omasta uskostamme. Kaikki ei tule eteemme hopealautasella.
Usko yltää —ja sen onkin yllettävä— kehdosta hautaan. Kirkon on tärkeää olla mukana ihmisen elämässä sen kaikissa vaiheissa, suojella elämää sen ensimmäisestä hetkestä viimeiseen ja pitää huolta sielujemme pelastuksesta kuoleman tuolla puolen. Siksi myös se, mihin edesmenneet omaisemme haudataan, tai se, mihin meidät itsemme aikanaan haudataan, on tärkeä kysymys, joka koskettaa meitä kaikkia.
Siksi pitäisin tärkeänä, että Turun katolisen hautausmaan lisäksi myös Helsingin seudulla olisi aidosti katolinen hautausmaa, johon katoliset perheet saisivat haudata rakkaimpansa. Ehkäpä sopivimmat paikat löytyisivät Espoon tai Vantaan keskiaikaisten kirkkojen kirkkomaiden reunoilta, eläähän siellä yhä vielä katolisen ajan henki?
Marko Tervaportti
Rukouksen apostolaatti 2010/09 Böneapostolatet
Posted on | August 31, 2010 | Comments Off
Syyskuu
Että Jumalan sanan julistaminen uudistaisi ihmisten sydämet ja rohkaisisi heitä tekemään työtä aidon yhteiskunnallisen edistyksen hyväksi.
Että avaamalla sydämemme rakastamaan saisimme loppumaan sodat ja väkivaltaisuudet, jotka jatkuvasti tekevät maailman julmaksi.
September
Att fattigare länder får ledning och kraft av Guds ord i sin strävan efter sociala framsteg.
Att sann kristen kärlek gör slut på krig, konflikter och all smärtsam splittring.
Tärkeitä uudistuksia Rooman kuuriassa
Posted on | August 6, 2010 | Comments Off
Ennen Rooman kuurian kesälomille siirtymistä, pyhä isä Benedictus XVI teki joitakin merkittäviä nimityksiä kuurian dikasterioihin (osastoihin) ja perusti niiden jatkoksi kokonaan uuden yksikön.
Uusi ekumeniajohtaja
Ensinnäkin paavi nimitti Paavillisen kristittyjen ykseyden edistämisen neuvoston uudeksi puheenjohtajaksi Baselin piispa Kurt Kochin. Hän seuraa tehtävässä saksalaista kardinaali Walter Kasperia, joka on jo ylittänyt eläkeiän. Kasper johti ykseysneuvostoa vuodesta 1999. Nyt Vuonna 1950 syntynyt piispa Koch on teologian tohtori. Hänet vihittiin papiksi vuonna 1982 ja piispaksi 14 vuotta sitten. Hän on toiminut ykseysneuvoston jäsenenä vuodesta 2002 alkaen.
Piispainkongregaatio uusiin käsiin
Eläkeikään yltänyt kardinaali Giovanni Battista Re sai myös tehdä tilaa uudelle piispainkongregaation prefektille. Tilalle paavi Benedictus valitsi Quebecin arkkipiispan, kardinaali Marc Ouellet’n PSS. Vuonna 1944 syntynyt Ouellet on toiminut Quebecissä vuodesta 2002 alkaen ja ollut siten samalla koko Kanadan priimas. Ennen teologian opintojaan Ouellet ehti opiskella myös kasvatustieteitä. Hän on filosofian lisensiaatti ja dogmatiikan tohtori.
Uusi neuvosto uutta evankeliointia varten
Kesäkuun lopussa paavi Benedictus teki myös odotetun ilmoituksen uuden paavillisen neuvoston perustamisesta. Neuvoston tehtäväksi tulee historiallisesti kristillisillä alueilla voimistuneen sekularisaatiokehityksen kääntäminen. Pyhän isän mukaan neuvostolla on oleva “tärkeä tehtävä edistää uutta evankeliointia maissa, joissa uskon ensimmäinen julistaminen on jo kuultu ja vanhana aikana perustetut kirkot ovat läsnä mutta joissa eletään yhteiskunnan kasvavan sekularisoitumisen ja tietynlaisen ‘Jumalan tuntemisen hämärtymisen’ aikaa”.
Uuden evankelioimisen neuvoston ensimmäiseksi puheenjohtajaksi paavi nimitti vuonna 1951 syntyneen arkkipiispa Rino Fisichellan, joka tähän asti on toiminut Lateraaniyliopiston rehtorina ja Paavillisen elämän akatemian puheenjohtajana. Lateraaniyliopiston johtoon paavi nimitti samalla isä Enrico dal Covolon SDB ja elämän akatemian johtoon akatemian aikaisemman kanslerin monsignore Ignacio Carrasco de Paulan, joka on Opus Dein jäsen.
KATT/VIS
Fides 08/2010: Maan ja taivaan välillä
Posted on | August 6, 2010 | Comments Off
Hyvällä tahdollakaan ei voi olla huomaamatta, että uskonnon paikka länsimaisessa yhteiskunnassa on valinkauhassa. Puhuttiinpa sitten Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa uudelleen käsittelyyn otetusta krusifiksikysymyksestä tai Sveitsissä äänestetystä minareettien rakentamiskiellosta, Ranskan hiljattaisesta päätöksestä kieltää kasvot peittävien huntujen käyttö, sukupuolineutraaliksi muutettavasta avioliittolaista tai monesta muusta vastaavasta kysymyksestä, joissa uskonnon liikkumavapautta rajoitetaan, on todettava, että kyse ei enää ole harvinaisista yksittäisistä tapauksista, vaan paljon säännöllisemmästä ja harkitummasta asiakokonaisuudesta. Vaikuttaa siltä, että uskonnon elintila kapenee, samalla kun sekulaari valtio luo täysin uusia käsitteitä vanhojen tilalle tai ainakin käyttää vanhoja käsitteitä aivan uudella tavalla (esim. “uskonnonvapaus”, “perhe”, “avioliitto”). Tällaisesta kehityksestä ei voi olla erityisen tyytyväinen.
Miten olemme joutuneet tällaiseen tilanteeseen? Itsekriittisyys on varmaankin tarpeen. Kirkot ja muut uskonnolliset yhteisöt eivät varmaankaan ole tehneet kaikkea voitavaansa pitääkseen huolta siitä, että uskonsisällöt ja niihin kuuluvat moraaliperiaatteet olisivat tarpeeksi vaikuttaneet yhteiskunnallisissa asioissa vaikuttavien maallikkojen toimintaan. On hyväksytty —vähintäänkin passiivisesti— se ristiriitainen ajattelu, että sama ihminen voisi uskonnollisessa elämässä ajatella ja uskoa tietyllä tavalla mutta että hän julkisessa (poliittisessa) toiminnassaan voisi edistää aivan toisenlaisia asioita ja arvoja. Kuka tahansa voi nähdä, kuinka perustelematon ja epäonnistunut tuollainen asennoituminen on.
Ihmisen on voitava elää todellisesti vapaana. Tähän vapauteen kuuluu olennaisesti se, että hän saa myös poliittisessa elämässään toimia ja äänestää oman uskontonsa välittämien arvojen mukaisesti. Niin hänen tulisikin tehdä, myös sen takia, että häntä ylipäänsä voisi pitää sanojensa mittaisena. Jokaisen ihmisen elämä on ainutkertainen myös siksi, että se on yksi kokonaisuus. Ei sitä voi jakaa keskenään ristiriitaisiin osasiin, ainakaan ilman, että ihminen itse siitä kärsii.
Kehitys länsimaissa näyttää vääjäämättä vievän kohti uskonnon marginalisoimista ja uskontoon pohjautuvien arvojen syrjäyttämistä niinä perusteina, joiden varaan yhteiskunnan kehittäminen perustuu. Tämä kehitys on ihmisten tekemä, ja siksi se voidaan vielä kääntää, kunhan me ihmiset toimimme vakaumuksemme mukaan. Me elämme taivaan ja maan välillä, mutta tarkoitus lienee, että saamme vedettyä tätä maata yhä lähemmäs taivasta.
Marko Tervaportti
Fides 08/2010: Demokratia
Posted on | August 6, 2010 | Comments Off
Parin vuosisadan ajan Ranskan vallankumouksen julistus ”vapaus, veljeys ja samanarvoisuus” on vaikuttanut voimakkaasti maailman yhteiskuntaelämään. Alussa se muutti Euroopan ja Pohjois-Amerikan kasvot. Sama kehitys on havaittavissa toisen maailmansodan jälkeen muissa maanosissa, sekä Etelä-Amerikassa että Aasiassa ja Afrikassa. Valitettavasti tämä yhteiskunnan demokratisoimisaatteen läpivieminen ei ole tapahtunut aina ilman väkivaltaa ja monien ihmisten ja kansojen kärsimystä, sisällissotia ja jopa kahta maailmansotaa.
Valtioiden vanhat rajat ja hallitusmuodot ovat muuttuneet toisinaan jyrkästi ja on syntynyt uusia kansakuntia. Mutta niissäkään luvattu rauha ja oikeudenmukaisesti jaettu hyvinvointi ei ole vielä toteutettu kaikille asukkaille, kun erilaiset poliittiset suunnat, etniset ja uskonnolliset ryhmät taistelevat yhä keskenään johtoasemasta. Tämän yhteiskunnallisen kehityksen päämääränä on saada maahan kansanvaltainen demokraattinen hallitusmuoto. Monissa valtioissa, niin kuin Suomessakin, on jo demokraattisesti valittu kansanedustuslaitos eli parlamentti, jossa eri poliittiset suunnat kantavat yhdessä vastuuta kansansa rauhallisen yhteiselämän ja yleisen hyvän puolesta. Mielestäni hallituksen tehtävä on nimenomaan ottaa tarkasti huomioon kansan tahto, joka vaalien kautta on tullut selväksi – kuinka kirjava tämä sitten onkin. Eduskunnassa kaikkien kansanedustajien on yhdessä sovinnollisessa ja rakentavassa hengessä tutkittava ajankohtaisia kysymyksiä, etsittävä sopivia ratkaisuja ja tehtävä sellaisia päätöksiä, jotka palvelevat parhaiten koko kansan etua. Siellä ei sovi harjoittaa manipulointia ja sooloilua. Demokratia on arvokas aate, mutta sen toteutuminen ja läpivieminen vaatii käytännössä paljon asiantuntemusta, neuvottelutaitoa ja suvaitsevaisuutta sekä kaukonäköisyyttä ja pitkäjänteisyyttä.
Ranskan vallankumouksen julistuksessa mainitut arvot ovat niin kuin aarre saviastiassa. Saviastia voi särkyä helposti, ja kun se särkyy, sen arvokas sisältö kaatuu maahan ja pilaantuu. Vertauskuva on lainattu apostoli Paavalin kirjeestä korinttilaisille. Siinä hän puhuu Jumalan kirkkaudesta, joka säteilee Kristuksen kasvoilta ja joka valaisee meidän sydämiämme. Me olemme ikään kuin näitä saviastioita, joihin Jumala on tallettanut oman rakkautensa aivoitukset: kaipauksen vapauteen, samanarvoisuuteen ja veljeyteen, jotta aina muistaisimme sen, että kaikki hyvä mikä meillä on, kaikki tietomme ja osaamisemme, loppujen lopuksi tulee Jumalalta, eikä meiltä itseltämme (vrt. 2 Kor.4:7).
Vapaus, veljeys ja tasa-arvoisuus ovat niin yleviä arvoja, että ne tuskin ovat hankittavissa ilman yhteyttä Jumalan apuun. Ne ovat Pyhän Hengen hedelmiä ja sen tähden kristillisen kulttuurin rakennusaineksia. Siksi katolinen kirkko on esimerkiksi Euroopan unionissa voimakkaasti puoltanut sitä kantaa, että Jumalan olemassaolo mainittaisiin sen peruslaissa. Ajankohdassa, jossa kirkko ja valtio ovat eroamassa toisistaan, uskonnonvapaus itsessään riittäisi, jos vain Euroopan unioni antaisi puoltamansa puolueettomuuden nimessä kaikille toisistaan eroaville elämänkatsomuksille ja uskonnoille samat vapaudet, eikä sallisi yhdenkään polkea toisten oikeuksia näennäisen puolueettomuuden nimissä. Uusliberalismi tekee kuitenkin näin, ja asettaa yksilölliset, ihmisten henkilökohtaiset tavoitteet kansan rauhallisen yhteiselämän ja yleisen hyvinvoinnin yläpuolelle.
Demokraattinen elämännäkemys edellyttää kansalaisilta keskinäistä kunnioitusta, yhteistyön halua ja dialogin henkeä. Yksityisen ihmisen kunnianhimo, puolueen tai ammattiliiton periksiantamattomuus ja taloudellinen ahneus ovat parlamentaarisessakin demokratiassa koituneet kansan vahingoksi ja vaarantaneet rauhaa maassa.
Kristillinen käsitys näistä arvoista menee paljon pitemmälle kuin maallisen ja maallistuneen ihmisen käsitys. Ensiksikin, koska he ajattelevat lähinnä vain sitä, mikä tuntuu järkevältä ja mitä he omin voimin voivat saada aikaan. Toiseksi, koska he eivät aina tunne näiden arvojen kaikkia ulottuvuuksia. Usein heiltä puuttuu myös taitoa ja rohkeutta ajaa johdonmukaisesti näitä arvoja.
Kristillinen käsitys vapaudesta ei ole pelkästään vapautta tehdä esteittä sitä mitä me itse haluamme, vaan myös ja ennen kaikkea vapaus tehdä kaikkea sitä hyvää, mitä varten Jumala on kutsunut meidät elämään. Tähän vapauteen Kristus meidät vapautti (Gal.5:1). Se elämäntehtävä, mitä varten meidät on vapautettu, ilmenee meille, kun tutkimme ajan merkkejä huolellisesti ja tarkastamme niitä Jumalan sanan ja kirkon opetusten valossa.
Kristillinen käsitys samanarvoisuudesta taas merkitsee sitä, että Jumala on rakastanut jokaista meistä henkilökohtaisesti, ja että hän on lähettänyt meidän kaikkien sydämiin Pyhän Hengen, joka huutaa meissä ”Abba, Isä” ( Gal.4: 9). Samoin Jumalan Henki muistuttaa meitä enkelien Betlehemissä laulamasta ilmoituksesta ”Maan päällä rauha ihmisillä, joita Jumalaa rakastaa.” Samanarvoisuus tekee meistä toistemme ja kaikkien muiden työtovereita luomakunnan hoitamisessa ja matkakumppaneita kohti elämän ikuista määränpäätä.
Lopuksi kristillinen veljellisyys ulottuu kaikkiin ihmisiin, riippumatta iästä ja lahjakkuudesta, sosiaalisesta ja taloudellisesta asemasta tai maasta, jossa eletään. Tämä veljellisyys on ilman rajoja, mutta koskettaa erityisesti niitä lähimmäisiä, jotka ovat sielullisesti tai ruumiillisesti hädässä ja joita Kristus on sanonut vähäisimmiksi veljikseen (Matt. 25:40). Miksi heidät unohdetaan aina ensimmäisinä? Ehkä maailmassa on vielä liikaa individualisteja.
isä Frans Voss SCJ
Uskonopin kongregaation oikeuskäytäntöjä tarkennettiin
Posted on | August 1, 2010 | Comments Off
Sakramenttirikkomuksiin ja joihinkin muihin rikoksiin suhtaudutaan entistä tiukemmin.
Vatikaani julkisti heinäkuussa asiakirjan, jossa se selvensi ja tiukensi lukuisten uskonopin kongregaation oikeudenkäyttövaltaan liittyvien rikkomusten ja rikosten käsittelyä.
Merkittävimpiä muutoksia käytäntöihin on varmaankin rikosten vanhemisajan pidentyminen 20 vuoteen sekä mahdollisuus takarajan poistamiseen yksittäistapauksissa kokonaan. Samoin pappien pappisoikeuksien poistamislupaa voidaan pyytää nyt paavilta ilman kanonista oikeuskäsittelyä.
Uudet säännöt koskevat monia erilaisia rikkomuksia, joista osa on moraalisia, osa uskoon liittyviä. Näin ollen samassa asiakirjassa käsitellään esimerkiksi seuraavia rikkomuksia: heresia, apostasia ja skisma, eukaristian sakramentin vastaiset teot, ripin sakramentin väärinkäyttö, kumppanille annettu synninpäästö kuudenteen käskyyn kuuluvassa synnissä, pappisvihkimyksen simuloiminen naisille, lapsipornon hankkiminen ja pedofilia.
Joissakin lehtikirjoituksissa on väitetty, että kirkko näin ollen ”rinnastaa” nämä eri rikkomukset toisiinsa. Tällainen väite on luonnollisesti täysin perusteeton.
KATT/VIS
Rukouksen apostolaatti 2010/08 Böneapostolatet
Posted on | July 31, 2010 | Comments Off
Elokuu
Että ne, jotka ovat työttömiä, kodittomia tai muulla tavalla vaikeassa tilanteessa, saisivat osakseen ymmärrystä, tukea ja apua ja selviytyisivät vaikeuksistaan.
Että kirkosta tulisi koti kaikille puutteessa oleville ja että se avaisi ovensa jokaiselle, joka kärsii syrjinnästä rotunsa tai uskontonsa tähden tai nälästä tai sodasta, jotka pakottavat pakolaisuuteen.
Augusti
För dem som saknar arbete eller hem, att de får hjälp att övervinna sina svårigheter genom människors vänskap och goda råd.
Att alla kristna välkomnar dem som lider av diskriminering, svält och krigens förödelse.
Pyhiinvaellus/Pilgrimage Turku-Rusko-Nousiainen
Posted on | July 20, 2010 | Comments Off
Pyhiinvaellus Turku-Rusko-Nousiainen la 7.8.2010
Autuaan Hemmingin pyhiinvaellus jatkaa tänä vuonna matkaa siitä, mihin kolmena viime vuotena on jääty. Lähdemme siis Turusta ja suuntaamme nyt kohti Nousiaisia, p. Henrikin ensimmäisen piispanistuimen paikkaa. Aloitamme messulla klo 7.30 Turun p. Birgitan seurakunnassa. Matka Nousiaisiin tehdään jalan Ruskon kautta, jossa on myös keskiaikainen kirkko. Paluu Turkuun bussilla illalla. Matkalla rukoillaan, lauletaan, jutellaan ja nautitaan kauniista maisemista ja tunnelmasta. Tervetuloa mukaan! Järjestäjät Juho Kyntäjä ja Emil Anton, kontakti fineca@hotmail.com, 0456313899.
Pilgrimage from Turku to Nousiainen. Sat Aug 7th, starting from St. Birgitta’s Catholic Church in Turku at 7.30 with Mass. Walking, talking, praying and singing all day, back from Nousiainen by bus in the evening. Welcome! Contact info: fineca@hotmail.com, 0456313899.
Metropoliitta Johannes kuollut
Posted on | July 2, 2010 | Comments Off
Helsingin ortodoksinen seurakunta on ilmoittanut, että Korkeasti pyhitetty Nikean metropolitta ja Bithynian eksarkki Johannes on kuollut varhain perjantaiaamuna 2.7.2010.
Metropoliitta Johannes osallistui piispa Teemu Sipon SCJ vihkimistilaisuuteen Turussa syyskuussa 2009. (c) ML
Metropoliitta Johannes syntyi Turussa 16.8.1923. Vuonna 1969 hänet valittiin Suomen ortodoksisen kirkon apulaispiispaksi ja vuonna 1970 Helsingin hiippakunnan piispaksi. Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispana hän toimi vuosina 1987-2001.
Rauha hänen sielulleen.
KATT
Rukouksen apostolaatti 2010/07 Böneapostolatet
Posted on | June 30, 2010 | Comments Off
Heinäkuu
Että vaalit toimitettaisiin kaikissa maissa oikeudenmukaisesti, avoimesti ja rehellisesti, kunnioittaen kansalaisten vapaita valintoja.
Että kristityt pyrkisivät kaikkialla ja erityisesti kaupungeissa edistämään kasvatusta, oikeudenmukaisuutta, solidaarisuutta ja rauhaa.
Juli
För rättvisa och öppna val av alla nya samhällsansvariga.
Att de kristna som bor i städer strävar efter rättvisa, fred, utbildning och verklig solidaritet.
Kuvia kirkon elämästä
Posted on | June 11, 2010 | Comments Off
Katolinen tiedotuskeskus kerää digitaalista valokuvamateriaalia kirkon elämästä. Materiaalin lähettäminen onnistuu helposti suoraan sähköpostiosoitteeseen kuvat@catholic.fi.
KATT
Fides 07/2010: Rippisalaisuus ei murru
Posted on | June 11, 2010 | Comments Off
Suomessa on käyty viime viikkoina keskustelua tarpeesta tehdä rajoituksia rippisalaisuuteen erityisesti alaikäisten hyväksikäyttötapauksissa. Puuttumatta muiden kirkkojen rippisalaisuuskäytäntöön voidaan todeta, ettei ole mitään sellaista syytä, joka edellyttäisi rippisalaisuuden murtamista katolisessa kirkossa.
Ripittäytymisessä ei ole kyse rikosten tunnustamisesta tai jonkinlaisesta rikollisen toiminnan hyväksyttämisestä kirkon ja Jumalan edessä, vaan aidosta katumuksesta kumpuavasta syntien tunnustamisesta ja nöyrästä tarpeesta saada tehdyt synnit anteeksi Jumalalta, lyhyesti sanottuna kääntymyksestä ja parannuksesta. Vihitty pappi toimii rippitilanteessa Jumalan nimessä eikä maallisena viranomaisena. Hän on antanut oman persoonansa Jumalan anteeksiantamuksen välineeksi eikä siten ole oikeutettu itse käyttämään ripissä kuulemaansa milloinkaan, minkäänlaisessa tarkoituksessa. ”Hänen tukee rakastaa totuutta, pitäytyä uskollisesti kirkon opetusvirkaan ja johdattaa ripittäytyjää kärsivällisesti kohti tervehtymistä ja täyttä kypsyyttä. Hänen tulee rukoilla ja tehdä parannusta ripittäytyjän puolesta ja uskoa hänet Herran laupeuden haltuun.” (KKK 1466)
Rippi-isänä toimiminen on korvaamattoman arvokas palvelu niin yksittäiselle ihmiselle kuin koko maailmalle. ”Se edellyttää hienotunteista ja kunnioittavaa suhtautumista ihmisiin, ja siksi kirkko julistaa, että jokainen rippiä kuunteleva pappi on ankarimman rangaistuksen uhalla velvoitettu pysymään ehdottomasti vaiti synneistä, joita ripittäytyneet ovat hänelle tunnustaneet. Hän ei saa myöskään käyttää tietoja, joita hän on ripissä saanut hänelle ripittäytyneiden elämästä. Tätä rippisalaisuutta, joka ei tunne minkäänlaisia poikkeuksia, kutsutaan ’sakramentaaliseksi sinetiksi’, sillä se, minkä ripittäytyvä uskoo papille, pysyy sakramentin ’sinetöimänä’.” (KKK 1467)
Rippi, jonka sinetti on murrettu, ei rohkaise ketään kertomaan synkimpiä salaisuuksiaan. Sen sijaan rippi, joka on sakramentin sinetin suojaama, voi helpottaa monia hyväksikäyttäjiäkin avautumaan edes jollekin ulkopuoliselle tekemistään tai suunnittelemistaan rikoksista. Se voi olla ainoa tilaisuus vaikuttaa hyväksikäyttäjään, saada hänet jopa vapaaehtoisesti ilmoittautumaan viranomaisille. Sen, jos minkä, luulisi olevan kaikkien yhteinen etu.
Rippisalaisuus tarjoaa suojan myös hyväksikäytön uhrille, joka luottavaisin mielin voi kääntyä papin puoleen, saada häneltä tukea ja neuvoa, miten toimia siinä tilanteessa.
Marko Tervaportti
Piispanvalinnat ja ekumenia
Posted on | June 10, 2010 | Comments Off
Fides 07/2010, s. 4:
Katolinen kirkko ei ole halunnut juuri puuttua Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa käytyyn naispappeuskeskusteluun. Luterilaisten virkaratkaisuja on pidetty luterilaisen kirkon sisäisenä asiana – myös siitä syystä, että luterilaisen papinviran ei voi katsoa olevan sitä, mitä katolinen kirkko ymmärtää pappeuden sakramentin olevan. Tästä syystä luterilaisessa kirkossa ylipäätään ei ole pappeja siinä merkityksessä kuin katolinen (ja ortodoksinen) pappi on. Ekumeeninen dialogi kirkon virasta on voinut edetä jonkin verran, mutta virkojen molemminpuolinen tunnustaminen on silti melko kaukainen mahdollisuus.
Ei yleensä ole nähty mitään varsinaista estettä sille, että katolinen pappi voi olla läsnä tilaisuudessa, jossa luterilaista kirkkoa edustaa naispappi, esimerkiksi ekumeenisessa sanan liturgiassa tai avioliittoon vihkimisessä. Katolinen pappi on silloin kunnioittanut luterilaisen kirkon oikeutta lähettää paikalle valitsemansa työntekijä. Tätä on ehkä joskus luterilaisten naispappeuden vastustajien, jotka kieltäytyvät alttariyhteistyöstä naispapin kanssa, vaikea ymmärtää. Katolisen kirkon kannalta tällaiset ekumeeniset yhteistyötilanteet eivät merkitse luterilaisen kirkon viran (ei nais- eikä miespapin viran) tunnustamista. Naispappeus ei yksin ole se syy, jonka vuoksi katolinen kirkko ei pidä luterilaisen kirkon pappisvihkimystä pätevänä. Toisaalta naispappeuden hyväksyminen luterilaisessa kirkossa tuskin on edistänyt pyrkimystä kirkon täyteen ja näkyvään ykseyteen.
On ollut vain ajan kysymys, milloin Suomen evankelis-luterilainen kirkko valitsee ensimmäisen naispiispansa. Jos naispappeus on hyväksytty ja yhä suurempi osa luterilaisen kirkon papeista on naisia, naispiispan valinta on ollut odotettavissa. Monissa luterilaisissa kirkoissa naispiispoja on ollut jo aiemmin. Tuskin naispiispan valinta Suomessakaan merkitsee ekumeenisten yhteyksien katkeamista, mutta auttaako se ekumeniaa eteenpäin, oliko valinta katolisen kirkon kannalta täysin samantekevä?
Johannes Paavali II:n apostolinen kirje Ordinatio sacerdotalis (1994) julisti, että kirkolla ei ole minkäänlaista valtaa antaa naisille pappisvihkimystä, ja että kaikkien kirkon uskovien on lopullisesti pidettävä kiinni tästä ratkaisusta. Katolinen kirkko on todennut, että sillä itsellään ei ole valtaa tässä asiassa – Jeesus valitsi 12 apostolia vain miesten joukosta, vaikka hänen seuraajiensa joukossa oli myös naisia. Kirkko tietää olevansa sidottu Herran itsensä tekemään valintaan, jota apostolit noudattivat ja koko kirkon traditio on uskollisesti noudattanut. Teologisena syynä pidetään myös sitä, että pappi toimii, erityisesti eukaristian vietossa, in persona Christi, Kristuksen, kirkon sulhasen ja kirkon pään persoonassa, ollen hänen kuvansa – siksi papin kuuluu olla mies.
Naispappeuden torjumisessa ei ole kyse naisten kyvyttömyydestä teologisiin tehtäviin, johtotehtäviin, hengelliseen äitiyteen; ei ole kyse naisten roolin väheksymisestä kirkossa, eikä tasa-arvokysymyksestä miesten ja naisten välillä. Pappeuden sakramentissa ei ole kyse etuoikeudesta eikä pelkästä kirkollisesta vallankäytöstä, josta naisten pitäisi päästä osallisiksi ”saavuttaakseen” jotakin todellista kirkossa. Kirkossa on eri kutsumuksia, jotka täydentävät toisiaan.
Naispiispuus on kuitenkin ehkä vielä vakavampi kysymys ekumenian kannalta. “Piispojen yhteisö, jonka kanssa papit pappeutensa kautta ovat yhteydessä, tekee läsnä olevaksi ja toimivaksi Kristuksen paluuseen saakka kahdentoista apostolin yhteisön” (KKK 1577). Katolinen kirkko ei ole tähänkään saakka voinut katsoa, että luterilaiset piispat olisivat apostolien seuraajia siinä mielessä kuin katoliset piispat ovat. Naispiispan valinta osoittaa, että katolisen ja luterilaisen kirkon käsitykset piispan virasta etääntyvät toisistaan, eivät lähene.
Voidaan myös viitata kardinaali Walter Kasperin lausuntoon Englannin kirkon (anglikaanisen kirkon) piispoille vuonna 2006. Tuolloin joissakin maissa oli jo anglikaanisia tai episkopaalisia naispiispoja, ja Englannin kirkko oli hyväksymässä naisten piispaksi vihkimisen mahdollisuuden. Kasper totesi, että ehkä joidenkin mielestä oli ollut vain ajan kysymys, että naispiispat tultaisiin hyväksymään, jos naispappeuskin oli siellä hyväksytty vuonna 1994. Katoliselle kirkolle kuitenkin Englannin kirkko on ollut anglikaanisen kommuunion jäsenkirkkojen joukossa erityisasemassa, ja sen ratkaisut ovat aiheuttaneet erityistä huolta. Kasperin mukaan ekumeenisessa yhteydessä naisten piispaksi vihkiminen on uusi tilanne naispappeuteen nähden, ja merkitsee ongelman huomattavaa vaikeutumista. Kyse on piispanviran luonteesta, “joka varhaisen kirkon ja myös katolisen kirkon nykyisen ymmärryksen mukaan on ykseyden virka”. Jos piispaksivihkimys on skisman aihe tai esteenä tiellä kirkon täyteen ykseyteen, vihkimys on itsessään ristiriitainen.
Katolis-anglikaanisessa ekumeenisessa dialogissa naispappeuskysymys on ollut yksi vakavimmista esteistä. Kasper totesi, että jos Englannin kirkko päättäisi hyväksyä naisten piispaksi vihkimisen, mahdollisen anglikaanisen kirkon viran tunnustamisen osalta se ei johtaisi vain lyhyeen suhteiden viilenemiseen, vaan vakavaan ja pitkäkestoiseen jäätymiseen. Sellainen päätös merkitsisi anglikaanisen kirkon siirtymistä lähemmäksi protestanttisia kirkkoja. Kuten protestanttisten kirkkojen piispojen suhteen, idän ja lännen vanhat kirkot pystyisivät tunnistamaan heissä paljon vähemmän siitä, minkä ne ovat varhaisen kirkon ajoista saakka ymmärtäneet olevan piispuuden luonne ja tehtävä.
Fides
(Kardinaali Walter Kasper, “Mission of Bishops in the Mystery of the Church. Reflections on the Question of Ordaining Women to Episcopal Office in the Church of England. Information Service 122 (2006/11), 61-65.)
Pyhiinvaellus Köyliöön – Pilgrimage
Posted on | June 10, 2010 | Comments Off
PYHIINVAELLUS KÖYLIÖÖN KÄVELLEN 18. – 20.6.2010
Perinteisesti tänäkin vuonna kävellään pyhän Henrikin jäljille.
Perjantai 18.6. :: Helsingistä lähdetään klo 17.00 bussilla pyhän Marian kirkolta Yläneelle, jossa yövytään työväentalossa
Lauantai 19.6. :: Vaellus Yläneeltä Kankaanpäähän, jossa yövymme koulussa
Sunnuntai 20.6. :: Vaellus Kankaanpäästä Köyliön Kirkkokarille. Klo 13.00 Pyhä Messu Kirkkokarilla. N. klo 15.00 paluu Helsinkiin bussilla.
Tarvitaan: hyvä pyhiinvaelluksen henki, hyvät kengät, makuupussi tai vastaava, päiväreppu, vähän ruokaa ja juotavaa lauantaipäivää varten. Yöpymistarvikkeet yms. kuljetetaan yöpymispaikasta toiseen.
Hinta ruoasta ja yöpymisestä on 40 euroa. Sen lisäksi bussimatka 35 euroa. Maksu voi suorittaa tilille Katolinen kirkko Suomessa (Nordea 221938-868), mainiten ”Köyliön vaellus” tai käteisellä vaelluksen aikana.
Ilmoittautuminen 12.6. mennessä pyhän Birgitan pappilaan, puh. 02-231 4389.
Tiedustelut/More information: isä Toan Tri Nguyen, puh. 02-231 4389 tai 050 361 7942.
BUSSILLA KÖYLIÖÖN SUNNUNTAINA 20. KESÄKUUTA
Bussi lähtee Henrikin kirkolta sunnuntaina 20. kesäkuuta klo 9.00 ja on Marian kirkon luona n. klo 9.15, ja poimii sieltä tulevat mukaansa bussi 18:n pysäkiltä Mäntytien kulmasta ja Allergiatalon pysäkiltä. Edestakaisen matkan hinta 25 euroa maksetaan bussissa, johon mahtuu 50 henkeä. Matkalla pysähdymme Humppilassa kahvitauolla. Messu Kirkkokarilla, jonne paikalliset veneet kuljettavat meidät 2 euron maksusta. Lisäksi messun jälkeen on tarjolla edulliseen hintaan kuumaa kahvia ja herkullisia voileipiä paikallisten asukkaiden tekeminä. Takaisin Helsingissä olemme viimeistään klo 19.
Ilmoittautuminen/More information: Katoliseen tiedotuskeskukseen 13. kesäkuuta mennessä puh. 09-6129470 tai sähköpostilla kaarina.koho@catholic.fi, 16.6. alkaen: 040-1878120. Kerro myös tuletko bussiin Henrikistä vai Mariasta. Tervetuloa runsain joukoin kunnioittamaan pyhää Henrikiä!
Katolinen näkökulma Hävinneiden historiaan
Posted on | June 10, 2010 | Comments Off
Fides 07/2010, s. 14-15:
Kuten professori Magnus Nyman toteaa Hävinneiden historian sivulla 20: ”Mitään katolisesta näkökulmasta laadittua reformaation aikakauden ruotsinkielistä yleiskatsausta ei ole olemassa. Tavallisesti sanotaan jäähyväiset katolisuudelle joskus vuoden 1530 vaiheilla ja jätetään viestikapula sitten erilaisille protestanttisuuden edustajille.” Näin myös tapahtui.
Kustaa I Vaasa hallitsi ensin valtionhoitajana (1521) ja sitten valittuna kuninkaana vuodet 1523 – 1560. Kuninkaan sotavelkojen lyhentäminen aiheutti Ruotsi-Suomessa talouskriisin. Kustaa Vaasa tarvitsi rahaa valtansa lujittamiseksi ja maata. Sen aikaisen katsomuksen mukaan hallitsija ei voinut olla kuningas ellei omistanut maata. Molempiin löytyi kuin tilauksesta ratkaisu reformaatiosta, sillä Nymanin mukaan Kustaa Vaasa ei ollut erityisen uskovainen. Hän oli pragmaatikko. Valta, valtakunta ja kuninkuus olivat hänelle tärkeitä. Siten vuosiluvut 1527, 1529 ja 1536 tulevat taustoitetuksi. Tietysti reformaation käynnistämisessä ne ovat merkittäviä, kuten Hannu Purhonen kirjoituksessaan on tuonut esille. Hän tuo lisäksi mielenkiintoista lisävalaistusta kirkon yhteiskunnallisesta osallistumisesta. Purhonen jättää kuitenkin meille katolilaisille tärkeät asiat kertomatta.
Kirjassa on osin käsitelty vuoden 1593 Upsalan valtiopäivien päätöksiä katolisen kuningas Sigismundin aikana. Näillä valtiopäivillä Ruotsin ev.lut. kirkko hyväksyi ns. Augsburgin tunnustuksen vuodelta 1555. Hyväksyminen periytyi Suomen ev.lut. kirkolle 1809 valtioisännän vaihduttua, eikä se ole itsenäisyyden aikana muuttunut. Augsburgin tunnustus ja uskonrauha on kaivettava esille muista lähteistä, jotta voisi selvittää itselleen, mitä ne todella pitivät sisällään.
Kustaa II Aadolf (1611-1632) turvatakseen selustansa poissaolonsa ajaksi antoi katolilaisille kohtalokkaan asetuksen vuonna 1617. Ilmeisesti jo tällöin käytiin salaisia neuvotteluja Ranskan kanssa mahdollisen suursodan varalta Euroopassa. Kuningas lähtikin jo seuraavana vuonna Keski-Eurooppaan sotimaan katolisten sotajoukkoja vastaan tunnetuin seurauksin. Mainitulla asetuksella Ruotsin (mukaan lukien Suomen) katolilaisista tehtiin lainsuojattomia. Kuka tahansa sai tappaa kohtaamansa katolilaisen, joka ei ollut poistunut maasta kolmen kuukauden kuluttua asetuksen voimaantulosta. Nykyhistoria tuntee edellä mainitun asetuksen, mutta siitä ei puhuta. Hyvä niin, sillä teot kuuluvat aikaansa.
Kuningatar Kristiina nousi valtaistuimelle isänsä, Kustaa II Aadolfin jälkeen halliten vuodet 1632-1654. Kristiina-kuningattaren pako Roomaan ja kääntyminen katolisuuteen on kerrottu kirjassa. Tapaus lienee ollut aikoinaan skandaali ainakin Pohjoismaissa.
Toinen meitä katolilaisia hiertänyt asia tulee esille Hävinneiden historian luvussa Propagandan kieli.
En toista mitä kirjassa on sanottu. On todettava, ettei propagandan kieli päättynyt 1600-lukuun. Kun katolilaiset oli ”siivottu pois”, propagandan kieli jatkui tehokkaana ja yksipuolisena, koska vastavoimaa ei enää ollut. Missä vaiheessa ev.lut. kirkko luopui tämän alan aktiivisesta harjoittamisesta, ei ole tiedossani. Maallikot ovat kuitenkin säilyttäneet opetuksen hyvin mielessään. Nurjamielinen suhtautuminen on jatkunut pitkälle 1900-lukua. Propagandan kieli eli ja voi hyvin.
Kun Helsinkiin puuhattiin 1850-luvun puolivälissä katolisen seurakunnan perustamista*, kirjoitti Z. Topelius historiallista romaanisarjaa ”Välskärin kertomuksia”, sattumaa tai ei. Tämänhän teoksen jokainen suomalainen on nuoruudessaan lukenut. Kirjassa jatkuu propagandan kieli jesuiitta Hieronymuksen hahmossa, joka nykykielellä on ”pahis”, kuin muistutuksena aikalaisille katolilaisten ”vaarallisuudesta ja viekkaudesta”. Suuri yleisö on mieltänyt tämän historiallisena totuutena. Tähän on todettava, ettei historiassa absoluuttista totuutta olekaan. Historia täydentyy ja muuttuu koko ajan. Löytyy uusia lähteitä, uusia näkökulmia jne. Hävinneiden historia on osaltaan osoittanut tämän.
Edellä viittasin propagandan kielen eläneen pitkälle 1900-lukua. Omat kokemukseni liittyvät 1940-lukuun, osin 1960-lukuun. Ne olivat vastenmielisiä ja syvästi loukkaavia. Meistä katolilaisista oli tehty vihattuja. Vasta yleinen maallistuminen ja ekumenia on tuonut helpotusta. Toivottavasti Hävinneiden historiaa luetaan yhtä innokkaasti kuin Välskärin kertomuksia.
Niilo Henrik Hieronymus Mohell
* Perustettiin 1856, perustelujen mukaan venäläisen sotaväen tarpeisiin. Viipurissa oli katolinen seurakunta jo vuodesta 1799.
Magnus Nyman: Hävinneiden historia. KATT 2009. Sid. 309 sivua. 32 €
Fides 07/2010: Katekumenaatti
Posted on | June 10, 2010 | Comments Off
Tämän vuoden tammikuun alussa Pohjoismaiden katolisten hiippakuntien piispainkonferenssi julkaisi asiakirjan aikuiskatekeesista ja katolisen kirkon täyteen yhteyteen ottamisesta.
Yhteisessä paimenkirjeessään piispat korostivat katekumenaatin tärkeyttä sekä niille, jotka haluavat tulla kristityiksi jättämällä itsensä ja elämänsä Jeesuksen Kristuksen haltuun, että niille seurakunnille, joihin he liittyvät. Se on seurakuntalaisille suuri siunaus, mikäli uusien innostuneitten jäsenten tulo haastaa heitä tarkistamaan omaa uskonnollista elämäänsä ja ottamaan vastuuta tulijoiden kotiutumisesta omaan seurakuntaan. Saattamalla katekumeeneja kasteeseen he itsekin kasvavat kristittyinä. Piispat sanoivat kirjeessään, että katekumenaatin olemassaolo meidän seurakunnissamme on merkki siitä, että me otamme omassa ajassamme vakavasti Kristuksen lähetys- ja evankelioimiskäskyn ja haluamme osoittaa toisille kristillisen elämän rikkauden. He jopa sanoivat pontevasti sen olevan itsessään lähetystyötä.
Äsken, toukokuun alussa, tämä paimenkirje avautui minulle uudella tavalla, kun osallistuin Vivamossa Euroopan katekumenaatin eli EuroCatin kokoukseen. Tähän kongressiin osallistui edustajia 22:sta maasta. Runsaasti puolet heistä oli katolilaisia. Meidän piispamme Teemu – Suomen ekumeenisen neuvoston puheenjohtajana – avasi kokouksen ja ilmaisi ilonsa siitä, että EuroCat oli päässyt kerran Suomeenkin, ja jakoi eri kielille käännetyt kopiot Pohjoismaiden piispainkonferenssin katekumenaattia koskevista näkemyksistä.
Katekumenaatti koskee kristillisen elämän aloittamisvaihetta eli initiaatiota kristittynä elämiseen. Se on aikaa, jolloin ne ihmiset, joita Jumalan Henki on koskettanut ja kutsunut tulemaan lähemmäksi Jumalaa, voivat tutustua syvästi Kristukseen ja hänen osoittamaansa elämän tiehen ja valmistautua täydelliseen liittymiseen hänen ruumiiseensa, joka on kirkko. Vaikka Suomessa yleensä kastetaan vielä vähän aikuisia, niin (meillä vuosittain noin 10 henkilöä) todennäköisesti katekumenaatin tarve tulee edelleen kasvamaan.
Varsinainen katekumenaatti on kasteopetusta aikuisille, mutta käytännössä siihen kuuluu enemmän kuin vain tiedon välittäminen kristinuskosta. Jos se ei auttaisi katekumeeneja rakentamaan henkilökohtaista suhdetta kolmiyhteiseen Jumalaan, Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen, ja jos se ei kotiuttaisi heitä seurakuntaelämään, katekumenaatti ei saavuttaisi tarkoitustaan.
Vivamossa EuroCatin edustajat esittelivät raportit katekumenaatin kehityksestä omassa maassaan ja omissa kirkkokunnissaan. Keski- ja Itä-Euroopassa on monta ryhmää, jotka omistautuvat nimenomaan katekumenaattityöhön etupäässä niiden ulkomaalaisten hyväksi, jotka olivat siirtyneet maahan työn tai avioliiton kautta ja haluavat tulla kristityiksi. Mutta on myös niitä, jotka poliittisista syistä tai muista syistä eivät ole saaneet kastetta lapsena – esimerkiksi Unkarissa yli puolet ihmisistä ei ole kastettu, – ja he ovat jääneet vaille kristillistä kasvatusta! Sekä Ranskassa että Saksassa otetaan nykyisin vuosittain noin 3500 aikuista katolisen kirkon täyteen yhteyteen kasteen, ehtoollisen ja vahvistuksen sakramenttien kautta.
EuroCat on olemukseltaan ekumeeninen, koska juuri kasteeseen valmistautuminen on katekumenaatin tarkoitus. Nykyisin melkein kaikki kristilliset kirkot ja yhteisöt hyväksyvät toistensa kasteen. Tämä ei merkitse sitä, että olisi yhdentekevää, mihin kirkkokuntaan liittyy. Tämä on käännynnäisen oma valinta Pyhässä Hengessä.
Tällä tavalla kristityksi tuleminen ja kasvaminen eivät vahingoita sitä ykseyttä, johon jakautunut kristikunta pyrkii. Päinvastoin, se yhdistää kristityt keskenään lujasti Kristukseen, joka on yhteinen tie, totuus ja elämä koko kristikunnalle.
Kun kasteopetus tapahtuu näin, jokainen uusi jäsen rikastuttaa seurakuntaa ja kirkon elämää. Se voi herättää eloon ja uuteen uskoon myös niitä seurakuntalaisia, jotka ovat nukkuvia, niin että hekin innostuisivat Kristuksen seuraamisesta ja antaisivat myös omat lahjansa yhteiseen käyttöön seurakuntansa yhteiselämän ja toiminnan hyväksi.
Kirkkoonliittymispäätös on prosessi, joka vaatii aikaa. Se ei saisi olla pelkästään paperiasia. Miksi ei? Sen joka haluaa tulla kastetuksi, liittyä kirkkoon, on elettävä maailmassa, mutta hän ei saa enää olla tästä maailmasta. Hänen sydämensä on oltava taivaassa, mutta hänen päänsä ja jalkojensa on vielä toimittava tässä ajassa.
Sellainen muutos vaatii aikaa. On uudelleen ajateltava ja järjestettävä elämänmenoa, tavoitteita ja ihmissuhteita. Myös liittymisen jälkeen tarvitaan aikaa uusien näkemysten pohtimiseen ja omaksumiseen, elämäntapojen tarkistamiseen ja ennen muuta oppimiseen. Oikeastaan siltä, joka lähtee Kristuksen kanssa liikkeelle ja antautuu hänen henkensä, Pyhän Hengen opastukseen, ei koskaan lopu tunne käännynnäisenä olemisesta. Jokaisen kristityn on joka päivä luovuttava yhdestä ja toisesta asiasta, joka estää häntä Kristuksen seuraamisesta, jotta hän pääsisi lähemmäksi Jumalaa, joka haluaa olla yhteydessä kaikkien ihmisten kanssa. On kasvettava myös yhdeksi sieluksi ja mieleksi seurakunnan muiden jäsenten kanssa ja opittava työskentelemään ja elämään sovussa heidän kanssaan ja kestämään yhdessä uskon- ja muut koettelemukset.
Kristillinen elämä on Jumalan rakkauden mysteeri. Se rikastuttaa meitä koko elämämme ajan, jos pysymme ”on line” hänen kanssaan, joka kasteen sakramentissa on ottanut meidät oman perheensä jäseniksi.
isä Frans
keep looking »