Kirkon pastoraalityössä on nykyisin suurena huolenaiheena maallistuminen. Seurakuntalaiset eivät enää käy kirkossa niin kuin ennen, seurakunnan kerhot eivät enää vedä niin paljon ihmisiä ja niihin ei löydy hyvin kipeästi tarvittavia vapaaehtoisia. Näitä ilmiöitä pidetään kirkon jäsenten maallistumisen seurauksina.
Näyttää siltä, että kirkkoa tarvitaan ainakin pyhää messua varten. Onneksi meidän kirkkomme Suomessa ovat aina täynnä sunnuntaisin, vaikka tästä huolimatta jotkut katolilaiset eivät ilmesty sinne koskaan. Ovatko he nykymaallistuneita, jotka tarvitsevat uutta evankeliointia?
Maallistuminen eli vierasperäisemmin sekularisoituminen ei ole niin yksinkertainen kysymys kuin yleensä oletetaan. On muistettava, että maailma, myös Suomen yhteiskunta, on valtavasti muuttunut kuluneen puolen vuosisadan aikana. Koulutus on yleistynyt, naisten yleinen työssäkäynti, perheitten pienikokoisuus, matkailun ja viestinnän valtava kehitys ja tekniikan kukoistus ylipäätään ovat suuresti vaikuttaneet ihmisten jumalakuvaan, käsitykseen maailmasta ja omasta itsestään.
Samaan aikaan kirkon asema yhteiskunnassa on muuttunut. Aikoinaan kirkon sana otettiin huomioon kaikkialla, ja Jumalan antamia elämänohjeita noudatettiin yhteiskuntaelämässä, jopa politiikassa. Yliopistoissa ja kansanopetuslaitoksissa teologit sanelivat mitä ihmisten oli ajateltava ja tehtävä. Lasten ja nuorten kasvatus ja koulutus oli ensi sijassa kirkonpalvelijoiden, pappien ja sääntökuntalaisten käsissä. Luostariveljet ja sisaret olivat sairaaloiden ja karitatiivisen työn kantavia voimia. Nyt tämä aika on ohi. Valtio, kunta ja kansalaisjärjestöt ovat ottaneet omaan huostaansa kansalaisten oikeutettujen ajallisten tarpeitten hoidon ja tyydyttämisen.
Tämä kehitys on hyvä merkki siitä, että me ihmiset olemme tulleet tietoisiksi omista kyvyistämme ja voimistamme sekä omasta vastuustamme maailman yleisestä hyvinvoinnista. Loppujen lopuksi tämä vastuu ei ole ensi sijassa kirkon asia, vaan ihmiskunnan. Kirkon osa on pikemminkin lähinnä täydentää ja avustaa Jumalan ilosanoman hengessä sitä, mikä vielä puuttuu maailmassa: usko, toivo ja rakkaus.
Maailman sosiaalisen ja yhteiskunnallisen elämän muutos on huolestuttanut kirkon jäseniä. He kaikki eivät hyväksy tämän uuden tilanteen tarpeellisuutta ja siihen sisältyviä haasteita. Siksi jotkut kaipaavat takaisin niitä aikoja, jolloin kaikki oli vielä “järjestyksessä”, jossa ilman muuta Jumalaa kunnioitettiin maailman Luojana ja ihmiskunnan Pelastajana ja johtavassaa asemassa ollutta kirkkoa pidettiin Jumalan elämänsääntöjen tulkitsijana kaikille ihmisille.
Sen, joka haluaa ymmärtää tämän kysymyksen koko laajuudessaan, on pidettävä toisistaan erossa maallistuminen ideologisena tavoitteena (sekularismi) ja maallistuminen sosiaalisena ja yhteiskunnallisena ilmiönä (sekularisointi). Niin kuin muutkin -ismit, sekularismi on ideologia, joka kyseenalaistaa Jumalan olemassaolon ja sen mukana kristillisen ihmiskuvan. Nykyinen uusliberalismi, joka korostaa sitä, että ihminen itse on ainoa elämän normi, perustuu tähän ideologiaan. Sekularisointi sitä vastoin on prosessi, joka muuttaa ihmisten sosiaalisen käyttäytymistä niin, että kirkko, kuten muutkin maailman uskonnot, joutuu tarkistamaan suhdettaan ihmisten elämiseen maailmassa ja yhteiskunnassa.
Tässä sekularisointiprosessissa on sekä myönteisiä että kielteisiä piirteitä. Myönteisenä prosessina siinä on kysymys ihmisen vastuusta luomakunnan hoidossa. Raamatun luomiskertomuksen mukaan kaikki, mikä on olemassa on luotu ihmistä varten, mutta ihminen Jumalaa varten. Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen ja työtoverikseen luomakunnan kehitystyössä. Alun perin ihmiset hoitivat vastuullisesti saamansa tehtävät. Tarvitessaan neuvoa ja apua he pyysivät sitä Jumalalta. Ajan mittaan he oppivat suorittamaan yhä itsenäisemmin entistä vaikeampia tehtäviä maailmassa ja toimittamaan tehtävänsä taitavasti ja luovasti. Tämä kehitys ei loukannut Jumalaa – päinvastoin. Luodessaan ihmisen se oli ollut Jumalan mielessä alusta lähtien hartaana toivomuksena. Se on Jumalalle pelkästään ilon ja ylpeyden aihe, ainakin niin kauan, kun ihminen suorittaa tehtävänsä yhteisymmärryksessä hänen kanssaan ja tekee kaiken hänen kunniakseen ja kiitoksekseen.
Sekularisoinnin kielteinen muoto on näkynyt esimerkiksi siinä, kun kirkko menetti yhteiskunnan kehityksen tähden itsenäisyytensä ja toimivapautensa maailmassa. Sen seurauksena ihmiset, joilla ei ole syvää uskonnollista vakaumusta, voivat helposti vieraantua Jumalasta ja kirkosta. Tässä ilmenee niin sanotun kansankirkon idean heikkous. Kun uskonto menettää julkisen asemansa ja kun tämän tuki puuttuu, uskonelämä pakosta privatisoituu. Jos kristitty haluaa selviytyä, hänen uskonsa on tultava henkilökohtaisemmaksi ja täysikasvuiseksi. Tämä edellyttää sitä, että kristitty on myös oppinut pitämään arvossa Vapahtajan ristin salaisuutta ja kokenut häneltä saamansa ristin kevyeksi (Matt. 11:30).
Joulun lähestyessä kannattaa lukea apostoli Paavalin efesolaiskirjeen alkuosaa. Siinä on vastaus kysymykseen: Miksi Jumala lähetti ainoan Poikansa maailmaan? Vastaus kuuluu: Antaakseen meille Kristuksessa armonsa rikkauden ja yhdistääkseen hänessä yhdeksi kaiken, mikä on taivaassa ja maan päällä (Ef.1: 6-10). Jeesus syntyi Betlehemissä, jotta hän opettaisi tien kohti todellista elämää, joka alkaa jo tässä ajassa, ja joka on ilman loppua. Hän ei väheksynyt elämistä maailmassa. Hän osasi kiittää taivaallista Isää etenkin luomakunnan rikkaudesta. Kun me maan päällä olemme kasvaneet yhdeksi Kristukseen ja kun Pyhässä Hengessä olemme pyrkineet rakentamaan Jumalan oikeuden, rauhan ja rakkauden valtakuntaa tässä ajassa yhdessä kaikkien ihmisten kanssa, joilla on hyvä tahto, osaamme yhdessä viihtyä myös ikuisuudessa Jumalan luona ja ainaisesti iloita hänen rakkaudestaan taivaallisessa kotimaassamme.
isä Frans Voss SCJ
Fides 14/2011