Köyliön pyhän Henrikin pyhiinvaellus
|
- Köyliöön kävellen: Jan Aarts - Pyhän Henrikin tien vaeltajat (Fides 15-16/2000)
- Köyliöön bussilla: Tuula Luoma - Kerran kesässä Köyliössä (Fides 12/1992)
- Kirkkokarilla: Jan Aarts - Pyhästi eläminen (Fides 10/1988)
Pyhän Henrikin tien vaeltajat
Jan Aarts (Fides 15-16/2000)
Piispa Henrikin aikaan oli vain harvoja teitä, jotka johtivat rannikolta, Turusta, sisämaahan. Yksi tällainen tie, joka aikaisemmin tunnettiin pyhän Henrikin tienä, voitiin 1980 osoittaa uudelleen arkeologisten tutkimusten ja perintönä säilyneiden paikannimien ja muistojen perusteella. Harvaan asuttujen metsien ja niittyjen halki kulkevalla tiellä on kauniita paikannimiä, kuten Munkkeinlevo, Nunnanpolku, Nunnanlähde, Henrikinsilta ja Piispankukkula. Nimet viittaavat siihen, että tie on vanha pyhiinvaellustie. Lähes jokaisessa tämän seudun kylässä ja taajamassa on tallella Suomen keskiajalle tyypillinen harmaakivikirkko, joka on omistettu neitsyt Marialle, pyhälle Henrikille tai Olaville.
Suomen katolisen nuorisoseuran, Juventus Catholican, nuorten ryhmä vaelsi jo 1980 osan tästä tiestä. Siitä lähtien joka vuosi on 40-50 vaeltajaa tehnyt Köyliön-pyhiinvaelluksensa jalkaisin, ja siitä on tullut perinne hiippakunnassamme. Myös pyhiinvaelluksen muoto on vakiintunut.
Köyliön-messua edeltävänä perjantai-iltana kokoonnutaan Yläneelle, jossa majoitutaan nuorisoseurantaloon. Paikallinen naisyhdistys ruokkii vaeltajat illalla teellä ja voileivillä ja aamulla kahvilla ja kaurapuurolla. Tähän aikaan kesästä päivät ovat pitkiä, ja illalla yhdeksän ja kymmenen välillä vietetään vaelluksen alkuhartautta Yläneen kirkossa, jonne tulee myös paikkakuntalaisia. Nukkumapaikkana on suuri Sali, jonka ovet pidetään hyttysten takia tiukasti kiinni. Paikan primitiivisyyttä helpottavat paikallisen ”huoltoryhmän” järjestämät patjat. |
Aamulla vietetään varhaista messua majapaikassa ja suunnataan aamiaisen jälkeen keskustaan viime hetken ostoksille. Torilla lausutaan yhdessä pyhiinvaellusrukous, lauletaan laulu, ja sitten vaellus alkaa. Edellä kannetaan ristiä, jonka paavi Suomen-vierailullaan 1989 lahjoitti nuorille.
Vaelluksen ensimmäinen osuus kulkee osaksi maan- ja osaksi metsäteitä. Kahden tunnin kuluttua saavutaan Kristalliportille, jossa pidetään ensimmäinen lepotauko ja nautitaan eväitä. Sitten lausutaan angelus-rukous, lauletaan laulu ja jatketaan vaellusta tuskin näkyvää mutta merkittyä metsäpolkua. Kaikki nauttivat vaieten luonnon kauneudesta.
Vaelluksen ensimmäinen osuus kulkee osaksi maan- ja osaksi metsäteitä. Kahden tunnin kuluttua saavutaan Kristalliportille, jossa pidetään ensimmäinen lepotauko ja nautitaan eväitä. Sitten lausutaan angelus-rukous, lauletaan laulu ja jatketaan vaellusta tuskin näkyvää mutta merkittyä metsäpolkua. Kaikki nauttivat vaieten luonnon kauneudesta.
Seuraava tauko pidetään Pyhäjoen varrella olevan kesämökin pihapiirissä, jossa virkistytään raikkaalla kaivovedellä. Kun kaikkien pyhien litania on laulettu ja lausuttu, matka jatkuu maantietä. Tavaksi on tullut vaeltaa ensimmäinen puolituntinen ääneti, luonnon ääniä kuunnellen. Seuraavan tunnin matkan jälkeen on jälleen vuorossa lepotauko metsänreunassa. Vaikka kaikki ovat jo väsyneitä, yhteinen ruusukkorukous antaa voimia päivän viimeiselle taipalelle. Kankaanpäässä on suuri moderni koulu, jonka voimistelusalissa vaeltajat yöpyvät. Kotiseutuyhdistyksen naiset valmistavat illallisen ja aamukahvin. Illalla on tilaisuus myös saunoa. Ensimmäisinä vuosina yövyttiin paikallisen maanviljelijän luona, mutta kun vaeltajien määrä kasvoi, kotiseutuyhdistys tarttui ohjaksiin.
Vaikka sää on useimmiten kaunis, kaikki vuoden 1982 vaeltajan muistavat, miten kylmää silloin oli. Satoi koko päivän, eikä missään voitu istahtaa lepäämään. Kun silloin saavuttiin kankaanpääläisen maanviljelijän luo, vaeltajat otettiin vastaan lämmitetyin uunein ja kuivin vaihtovaattein. Savusauna kruunasi kaiken.
Sunnuntaiaamuna rukoillaan koulun pihalla laudes, lauletaan laulu ja lähdetään taas taipaleelle. Jäljellä on kaksi ja puoli tuntia maantiematkaa. Välillä levätään paikallisen taidemaalarin luona, joka on erikoistunut piispa Henrikiin. Kun matkalaiset ovat laulaneet uskontunnustuksen ja rukoilleet ruusukon, saavutaan keskipäivän aikaan paikalle, jonne yhteiskuljetukset ja yksityisautoin tulleet pyhiinvaeltajat kokoontuvat. Sieltä mennään ristisaattona rantaan, josta paikallisen nuorisoseuran väki kuljettaa vaeltajat venein kirkkokarille.
Sunnuntaiaamuna rukoillaan koulun pihalla laudes, lauletaan laulu ja lähdetään taas taipaleelle. Jäljellä on kaksi ja puoli tuntia maantiematkaa. Välillä levätään paikallisen taidemaalarin luona, joka on erikoistunut piispa Henrikiin. Kun matkalaiset ovat laulaneet uskontunnustuksen ja rukoilleet ruusukon, saavutaan keskipäivän aikaan paikalle, jonne yhteiskuljetukset ja yksityisautoin tulleet pyhiinvaeltajat kokoontuvat. Sieltä mennään ristisaattona rantaan, josta paikallisen nuorisoseuran väki kuljettaa vaeltajat venein kirkkokarille.
Aikaisemmin oli messua varten otettava mukaan alttari, mutta pari vuotta sitten voitiin Museoviraston luvalla pystyttää Kirkkokarin aukiolle luonnonkivistä rakennettu pysyvä alttari. Messua vietetään tavallisesti piispan, seurakunnista saapuneiden pappien ja noin kolmensadan pyhiinvaeltajan voimin. Pyhän Henrikin ekumeenisesta vetovoimasta kertoo, että monet paikkakuntalaisetkin osallistuvat messuun.
Pyhiinvaellus jalkaisin Köyliöön on alusta asti saanut osakseen myötämieltä niillä paikkakunnilla, joiden kautta vaeltajat ovat kulkeneet, ja monet luterilaiset ovat liittyneet mukaan itse vaelluksellekin.
[Toim. huom.: Osa vaelluksen yksityiskohdista on nykyään hieman erilaisia kuin tässä kuvatut, mutta pääpiirteet ovat samat]
Pyhiinvaellus jalkaisin Köyliöön on alusta asti saanut osakseen myötämieltä niillä paikkakunnilla, joiden kautta vaeltajat ovat kulkeneet, ja monet luterilaiset ovat liittyneet mukaan itse vaelluksellekin.
[Toim. huom.: Osa vaelluksen yksityiskohdista on nykyään hieman erilaisia kuin tässä kuvatut, mutta pääpiirteet ovat samat]
Pyhän Henrikin vaellus liittyi ensi kertaa ekumeenisten Eurooppa-pyhiinvaellusten joukkoon 1983. Silloin se kesti kokonaisen viikon ja alkoi Turusta. Alullepanija oli saksalainen mons. Gerhard Specht, jonka suomalaisena yhdyshenkilönä toimi koulunjohtaja Antti Lehtinen. Vaelluksen suojelijoiksi lupautuivat luterilainen ja ortodoksinen arkkipiispa ja katolinen piispa. Koska ortodoksinen kirkko oli aktiivisesti mukana, vaellusta jatkettiin Köyliöstä linja-autolla Uuden-Valamon luostariin ja Ilomantsiin.
Koska pyhiinvaellusajatus oli silloin vielä suhteellisen tuntematon luterilaisille, vaelluksella korostettiin liiaksi matkanvarren nähtävyyksiä ja tapaamisia kuntien ja seurakuntien edustajien kanssa. Siksi oli pakko turvautua linja-autoon myös perinteisillä vaellusosuuksilla.
Pyhän Henrikin vaellus järjestettiin 2000 viidennen kerran ekumeenisena, ja tällä kertaa lähtöpaikkana oli Kokemäki, jossa perinteen mukaan sijaitsee pyhän Henrikin saarnahuone. Sieltä vaellettiin Köyliöön, Henrikin surmapaikalle, ja edelleen Turkuun, jossa vaeltajat osallistuivat kutsuvieraina tuomiokirkon 700-vuotisjuhlaan 18. kesäkuuta.
Pyhän Henrikin vaellus järjestettiin 2000 viidennen kerran ekumeenisena, ja tällä kertaa lähtöpaikkana oli Kokemäki, jossa perinteen mukaan sijaitsee pyhän Henrikin saarnahuone. Sieltä vaellettiin Köyliöön, Henrikin surmapaikalle, ja edelleen Turkuun, jossa vaeltajat osallistuivat kutsuvieraina tuomiokirkon 700-vuotisjuhlaan 18. kesäkuuta.
Matkailullinen aines jäi nyt kokoaan taka-alalle, ja koko matka taivallettiin jalkaisin metsien ja niittyjen halki. Ainoa poikkeus oli kymmenen kilometrin osuus, jonka osa vaeltajista taittoi kirkkoveneillä. Myönteinen kokemus oli, että mukana oli edelleen kohtaamisia ja yhteisiä hartauksia paikallisseurakuntien kanssa. Samoin kuntien edustajat olivat usein rajalla vastassa, joskus eväidenkin kanssa.
Vaellukseen osallistui kahdeksankymmentä henkeä, joiden joukossa oli kaksi katolista, yksi ortodoksinen, kuusi luterilaista, yksi evankelinen ja yksi anglikaaninen pappi. Vanhin vaeltaja oli 79-vuotias eläkkeellä oleva eversti, joka kulki koko matkan avojaloin. Usein joukko paikkakuntalaisia liittyi mukaan päivänmatkan ajaksi. Heihin kuului 82-vuotias Vilho Lehto, joka oli ponnekkaasti ajanut pyhiinvaellusten uudelleen avaamista ja oli ollut mukana jo 1983.
Vaellus on itsessään hartaus. Katolista messua vietettiin vain sunnuntaina Köyliön Kirkkokarilla. Luterilainen messu oli vuorossa Nousiaisten kirkossa, jossa piispa Henrikin luut aluksi lepäsivät, ja ortodoksista liturgiaa vietettiin Turussa perilletulopäivän aamuna. |
Vaelluksen aikana syntyi nyt niin kuin aina yhteisöllinen henki. Kaikki halusivat osallistua ruusukkorukoukseen, kenelläkään ei näyttänyt olevan ongelmia kaikkien pyhien litanian lausumisessa, ja syvä hartaus vallitsi päivittäisissä aamu-, keskipäivä- ja iltarukouksissa. Matkan varrella Helsingin metropoliitta Leo toimitti vedenpyhityksen lähteen äärellä, ja toisaalla siunattiin kaivo katolisen tavan mukaan. Luterilaisten erityispanoksena oli matkalaisten ruokkiminen Jumalan sanalla.
Tämänkertainen pyhän Henrikin vaellus sai erityisleiman Turun tuomiokirkon 700-vuotisjuhlasta ja riemuvuodesta, jonka yhteisenä teemana kaikille Suomen kirkoille on ollut toivo. Tämän toivon kantamina vaellettiin uuden vuosituhannen kynnyksellä rakentaen kaikkien kristittyjen yhteistä kotia.
Kerran kesässä Köyliössä
Tuula Luoma (Fides 12/1992)
Jo 39. kerran tehtiin pyhiinvaellus Köyliön Kirkkokarille piispa Henrikin muistoa kunnioittamaan. Helsingin horisontista katsottuna matka on aina täynnä odotusta. Mitä mahtaakaan Lallilla tällä kertaa olla varattuna hurskaille? Yleensä on voitu olla varmoja siitä, että ellei sada, tuulee, ellei tuule, on hyttysiä ja elle mitään näistä, sitten jotakin muuta. Monet muistavat isä Fransin takavuosina saaman kylmän kylvyn, ja monenmoisia muita pikku tapahtumia on ikuistettu pyhiinvaeltajien päiväkirjoihin.
Tänä vuonna ainakin helsinkiläiset pääsivät oikeaan pyhiinvaellusmatkan tunnelmaan bussin ajaessa kymmenisen kilometriä harhaan, ennen kuin opittiin oikea kartanlukutaito. Sen jälkeenkin maisemat näyttivät niin oudoilta, että osa bussilaisista uskoi varmasti oltavan edelleen väärällä tiellä. Ne kaupunkilaiset, sanoo varmaan joku. Lopulta kuitenkin saavuttiin siihen oikeaan Yttilän tienhaaraan ja voitiin huokaista helpotuksesta. Tuttuja kasvoja näkyi Tareen talon pihalla, kaikki jalkaisin tulleet olivat saapuneet hengissä perille, aurinko paistoi ja luonto hymyili. Oli helteinen kesäpäivä, kuin tilattu ”pyhiin vaeltamiselle”.
Kulkue alas rantaan laulaen ja ristiä kantaen on aina kuin eräänlainen hengellinen alkusoitto itse messun vietolle. Tänä vuonna kulkueesta puuttuivat liput, mutta pelkän ristin jäljessä vaeltaminen tuntui vieläkin oikeammalta. Venekuljetus Kirkkokarille sujui kimaltelevilla laineilla tuttuun turvalliseen tapaan paikallisten asukkaiden hyväkuntoisilla aluksilla. Hiukan epäröiden astui pieneen veneeseen myös Vatikaanin ETYK-delegaation jäsen, monsignore Alain Lebeaupin, joka kesän mittaan useinkin oli nähty selebroimassa Henrikissä. Vesimatka sujui ilman kommelluksia, ja rantaan astui selvästi huojentunut diplomaatti. Muitakin vieraita näkyi joukossa, muiden muassa kaksi tarttolaista tyttöä, jotka olivat saapuneet Suomeen nimenomaan osallistuakseen Köyliön vaellukseen ja messuun Kirkkokarilla.
Veneiden purkaessa lastiaan laiturille valmistauduttiin messun viettoon. Pitkällisten houkuttelujen jälkeen saatiin messupalvelijoitakin kahdelle piispalle kohtuullinen määrä, ja isä Miśin saavuttua alkoi tuttu juhlallinen piispa Henrikin muistomessu. Silloin alkoi mustia pilviä kerääntyä taivaalle, kuului kaukaista jyrinää ja muutama sadepisara tipahteli. Lalli malttoi kuitenkin pysyä rauhallisena aina piispan saarnaan saakka. Silloin pamahti, ja taivaat aukenivat. Sateenvarjojen alla jaettiin ehtoollista, eikä kenenkään hartautta vähentänyt oman fyysisen olemuksen märkyys. Pikemminkin tuntui siltä, että messun ja eukaristian syvin merkitys vain korostui ulkoisten olosuhteiden huonontuessa.
Kun sitten seistiin laiturilla odottamassa pääsyä pois saaresta, paistoi jälleen aurinko. Rannassa odottivat kahvi, voileivät ja ystävälliset köyliöläiset uudessa tarjoilumajassa. Yksi heidän kesätapahtumansa, katolilaisten kokoontuminen Kirkkokarille, sujui monen vuoden kokemuksella. Kuuma kahvi teki kauppansa, ja herkullisten voileipien äärellä vain muutama jaksoi kaivata niitä entisiä ihania kutunjuustovoileipiä. Inflaatio ei ollut nostanut tarjoamusten hintaa eikä yleinen lama nitistänyt isäntiemme ja emäntiemme iloisuutta. Tuttu puheensorina täytti aukean: taas kerran oli tilaisuus tavata ystäviä muista seurakunnista. Köyliön pyhiinvaelluksella on selkeästi havaittavissa myös tämä sosiaalinen puoli.
Haikeana erottiin, ja päätettiin tavata taas ensi vuonna. Bussiin noustessa putoilivat taas uudet sadepisarat, ja rankat sadekuurot ropisivat koko matkan ajan. Helsinkiin saavuttaessa oli satanut tasaisesti jo pitkän aikaa. Matka väsytti, mutta kuten monsignore Lebeaupin sanoi, kaikki oli ollut ”very nice”.
|
Pyhästi eläminen
Jan Aarts (Fides 10/1988)
Jokavuotinen pyhiinvaelluksemme Köyliön Kirkkokarille kuvaa sekä samalla havainnollistaa ja elävöittää sitä kristillisen elämän todellisuutta, että itse elämä on kuin pyhiinvaellusta. Tiedämme hyvin, ettei meillä ole pysyvää majaa maan päällä. Olemme tietyssä mielessä muukalaisia maailmassa: vuodet, päivät ja hetket kiitävät ohitsemme, emmekä voi pitää niistä kiinni. Me kiirehdimme tehtävästä tehtävään ja vaellamme päämäärästä toiseen löytämättä pysyvää kiintopistettä. Elämämme on vaellusta. Se ei kuitenkaan ole vaellusta ilman päämäärää, vaan se on pyhiinvaellusta kohti itse Pyhää Jumalaa.
Meidän tulee oppia ennen eläneiden pyhien elämästä ja seurata heidän jälkiään.
Tulemme Kirkkokarille, koska piispa Henrik sai täällä surmansa. Tämä on pyhä paikka, sillä Henrik vuodatti verensä Kristuksen tähden ja meidänkin tähtemme.
Emme tiedä paljoakaan Henrikin elämästä. Hän oli joka tapauksessa vaeltaja, joka lähti lähetyspappina Britanniasta Ruotsiin ja sieltä taas Suomeen perustamaan tänne kirkkoa. Jos katsoisimme häntä pelkästään maallisin silmin, emme luultavasti erityisemmin kunnioittaisi häntä, ehkä päin vastoin. Hänen vaelluksensa, elämänsä ja myös kuolemansa voidaan kuitenkin ymmärtää ainoastaan uskosta käsin.
Tulemme Kirkkokarille, koska piispa Henrik sai täällä surmansa. Tämä on pyhä paikka, sillä Henrik vuodatti verensä Kristuksen tähden ja meidänkin tähtemme.
Emme tiedä paljoakaan Henrikin elämästä. Hän oli joka tapauksessa vaeltaja, joka lähti lähetyspappina Britanniasta Ruotsiin ja sieltä taas Suomeen perustamaan tänne kirkkoa. Jos katsoisimme häntä pelkästään maallisin silmin, emme luultavasti erityisemmin kunnioittaisi häntä, ehkä päin vastoin. Hänen vaelluksensa, elämänsä ja myös kuolemansa voidaan kuitenkin ymmärtää ainoastaan uskosta käsin.
Henrik lähti omasta maastaan ja jätti taakseen turvallisen kotinsa voidakseen jakaa muille ihmisille, kylmässä, pimeässä, meren takaisessa maassa eläville vieraille, kallisarvoisinta, mitä hänellä oli, nimittäin uskoaan. Ehkä hän oli heikko ihminen niin kuin mekin; ehkä hän joskus tavoitteli valtaa ja etsi kunniaa niin kuin mekin. Todennäköisesti hän tunsi joskus pelkoa ja koki pettymyksiä. Tästä emme tiedä paljoakaan, mutta sen tiedämme, että usko oli hänen elämänsä kantava voima. Se myös johti hänet kuolemaan kylmänä talvipäivänä tällä seudulla.
Tässä uskossa, jonka olemme perineet Henrikiltä, me näemme hänet pyhänä ihmisenä, elävänä Kristuksessa. Me kunnioitamme ja kiitämme häntä, koska hän toi meille Kristuksen ja hänen kirkkonsa ja koska hän kristusta seuraten antoi elämänsä meidän puolestamme. Vaeltaessamme tai matkustaessamme tälle pyhälle paikalle me opimme häneltä sitä kristillistä elämää, joka ei etsi omaansa. Hän opettaa meitä kulkemaan Kristuksen tietä.
Meidän tulee etsiä ja elää nykypäivän pyhää elämää.
Ei ole tietenkään tarkoitus, että jäljittelisimme entisaikoejn pyhien elämää: se olisi myös mahdotonta. Me elämme tässä hetkessä ja olemme krisittyjä nykymaailmassa. Meidän maailmamme tarvitsee yhtä paljon, ehkä jopa vieläkin kipeämmin kuin Henrikin aikana, Kristusta ja hänessä lihaksi tullutta Jumalan rakkautta. Me haluamme kirkkona jatkaa Henrikin työtä palvelemalla maailmaa ja tämän ajan ihmiskuntaa Jumalan rakkaudella. Tämä tarkoittaa muun muassa sitä, etää osallistumme kirkon lähetystyöhön. Jos olemme kiitollisia siitä, että saamme olla kristittyjä, että saamme tuntea Jumalan Isänämme, että voimme luottaa hänen armahtavaisuuteensa, että meille on annettu elämän ohjeeksi käsky rakastaa lähimmäisiämme, emme halua pitää tätä aarretta vain itsellämme vaan jakaa sitä myös muille ihmisille ja kansoille. Me kaikki emme voi emmekä saa lähteä pyhän Henrikin tavoin vieraille maille, mutta jos joku meistä tuntee itsessään tämän kustumuksen, hän ansaitsee kaiken tukemme.
Ei ole tietenkään tarkoitus, että jäljittelisimme entisaikoejn pyhien elämää: se olisi myös mahdotonta. Me elämme tässä hetkessä ja olemme krisittyjä nykymaailmassa. Meidän maailmamme tarvitsee yhtä paljon, ehkä jopa vieläkin kipeämmin kuin Henrikin aikana, Kristusta ja hänessä lihaksi tullutta Jumalan rakkautta. Me haluamme kirkkona jatkaa Henrikin työtä palvelemalla maailmaa ja tämän ajan ihmiskuntaa Jumalan rakkaudella. Tämä tarkoittaa muun muassa sitä, etää osallistumme kirkon lähetystyöhön. Jos olemme kiitollisia siitä, että saamme olla kristittyjä, että saamme tuntea Jumalan Isänämme, että voimme luottaa hänen armahtavaisuuteensa, että meille on annettu elämän ohjeeksi käsky rakastaa lähimmäisiämme, emme halua pitää tätä aarretta vain itsellämme vaan jakaa sitä myös muille ihmisille ja kansoille. Me kaikki emme voi emmekä saa lähteä pyhän Henrikin tavoin vieraille maille, mutta jos joku meistä tuntee itsessään tämän kustumuksen, hän ansaitsee kaiken tukemme.
Pyhästi eläminen tarkoittaa myös sitä, että annamme elämämme lähimmäistemme puolesta. Tässä maanosassa ja tänä aikana tämä ei yleensä tarkoita marttyyrikuolemaa vaan jotakin muuta, joka voi olla vielä vaativampaa. Se sitä, että annamme aikaamme, ystävyyttämme, kärsivällisyyttämme, ymmärrystämme ja kunnioitustamme toisille. Se voi myös tarkoittaa, että annamme voimiamme, tietojamme, kykyjämme ja ehkä jopa henkemme toisten puolesta. Kouriintuntuvasti se voi esimerkiksi tarkoittaa, että jos olen vaikutusvaltaisessa asemassa, en tavoittele omaa etuani ja kunniaani vaan palvelen erityisesti niitä, jotka eivät tule toimeen ilman apua. Jos olen pappi, minun tulee Jumalan rakkaudella suhtautua niihin ihmisiin, jotka kaipaavat laupeutta. Jos olen perheen isä, äiti tai lapsi, en ensi sijassa etsi omaa hyötyäni vaan sitä, mikä on vaimolleni, miehelleni tai lapsilleni parasta. Pyhästi eläminen voi tarkoittaa sellaista yksinkertaista asiaa, että jos minulla on nopea kieli, en käytä sitä saadakseni yliotetta toisista vaan puolustaakseni niitä, jotka eivät osaa puhua puolestaan.
|
Maailma tarvitsee Jumalan rakkautta. Tämä rakkaus tosin edellyttää oikeudenmukaisuutta, mutta se sisältää myös paljon laupeutta. Kristityn ja kirkon palvelus maailmallemme on se, että rakastamme sitä Jumalan rakkaudella, pitkämielisesti, uskollisesti, ei iloiten pahasta tai vahingosta, ei pöyhkeillen eikä ylpeillen, vaan unohtaen kärsimämme pahan.
Pyhästi eläminen tarkoittaa sitä, että otamme todella elämämme ja toimintamme lähtökohdaksi sen, mitä meille on kasteessa annettu ja mihin meidän kasteessa on lähetetty. Jumala on ottanut meidät omakseen ja lahjoittanut omaa elämäänsä. Vaeltakaamme siis, niinkuin saamamme kutsumuksen arvo vaatii. Pyhästi eläminen tarkoittaa, että olemme laupiaita sekä itseämme että toisia kohtaan niin, että elämämme muodostuu kertomukseksi Jumalasta. Välillä se taas tarkoittaa, että jätämme syrjään joitain maailman tarjoamia tilaisuuksia ja mahdollisuuksia. Kaikki, mikä on mahdollista, ei ole hyvää, eikä kaikki, mihin pystymme, ole pyhää. Eläkäämme yhdessä pyhää elämää.
Köyliössä 14. kesäkuuta 1987
Köyliössä 14. kesäkuuta 1987