Kun Yayasan Penghibur aloitti toimintansa Keletissä, sitä katseltiin varovasti ja uteliaina vähän kauempaa. Siinä oli outoja ihmisiä, Jakartasta tulleita. Koko Kelingin alue oli ollut hyvin suljettu, muutaman suvun jälkeläisten kansoittama. Anna-Liisa on edelleen ainoa alueelle pysyvästi asettunut ulkomaalainen.
Alueella ei ollut oikeaa lastenkotia koskaan aikaisemmin. Ja vielä enemmän: he toivat kotiinsa lapsia leprasairaalasta ja lepraa sairastavilta tai sairastaneilta vanhemmilta. Heille tuli lapsia, joita oli piiloteltu kanahäkissä tai suljettuina kotiin lukkojen taakse. Nämä lapset he kävivät ilmoittamassa yleiseen kouluun. Lapset menivät kouluun polkupyörällä. Keskikoululaiset jättivät pyörät kirkon pihaan ja menivät bussilla kauempana olleeseen kouluun. He olivat pukeutuneet siististi koulupukuihin. He olivat iloisia. He pysyivät yhdessä, ketään ei jätetty yksin koulumatkalla. Sitten he tuoksuivat hyvälle, sanoivat ihmiset. He olivat puhtaita ja he saivat tarpeeksi ruokaa. | Penghiburin lastenkoti tarvitsee uusia kummeja ja tukea! |
Sitten tähän joukkoon tuli kehitysvammaisia, fyysisesti vammaisia. Kaikkia autettiin, hoidettiin ja rakastettiin. Kaiken huippu oli, että kaikki kävivät koulua, myös vammaiset. Kelingin alueen kylissä ihmiset saivat paljon uutta ajateltavaa.